16
Keskiviikko huhtikuun 1. 2015
HILJAINEN VIIKKO
Tuhkakeskiviikon
retriitistä kuusi viikkoa
❐
Kuinka ihmeessä sitä selvittää päivänsä ilman läppäriä
ja somea – yhdessä yksin hiljaa tuntemattomien kanssa?
•
Jaana Grankvist
Meitä oli neljä Tuhkakes-
kiviikon retriittiin osal-
listujaa keskiviikkona 18.
helmikuuta. Kolme nais-
ta ja yksi mies.
Nyt pääsiäisen hiljai-
sella viikolla tuosta ru-
peamasta Saaren retriitti-
kodissa on kulunut kuusi
viikkoa. Isäntänä oli
Sep-
po Laakso
ja emäntänä
Elina Laakso
.
Selvennykseksi, että
Tuhkakeskiviikko aloittaa
kirkkovuoden aikataulun
mukaan paastonajan, jo-
ka päättyy pääsiäislauan-
taihin, eli ensi lauantai-
hin. Nimi Tuhkakeskiviik-
ko periytyy yli tuhat vuot-
ta sitten alkaneesta tavas-
ta sirotella paastonajan
aluksi ylleen tuhkaa katu-
muksen ja parannuksen
merkiksi.
TUHKAKESKIVIIKON
RETRIITIN TARKOITUS
oli olla hiljaa aamukym-
menestä iltakuuteen. Kun
ennen kymmentä vielä sai
avata suunsa, äkkäsin, että
muut tulijat ovat kokenei-
ta retriitinkävijöitä, kirk-
koon ja kristillisyyteen
arkielämässä sitoutuneita.
Sekaan vaan, ja suurin
piirtein näin oma päiväni
meni harakanvarpain ku-
vattuna:
AAMUN RUKOUS-
HETKI.
Sen alussa ja lo-
pussa veisataan. En osaa
virsien sävelkulkua. Muut
osallistujat osaavat. Sanat
pystyn lukemaan virsikir-
jasta.
RUKOUSHETKEN
JÄLKEEN
menen ensim-
mäisenä tsekkaamaan
Saaren retriittikodin sisä-
kuistin matkamuisto-osas-
ton. Kirjoja ja koruja ynnä
muuta sellaista. Ostaisin-
ko jotain mukaan?
Rappusia talon yläker-
taan huoneeseen, joka on
omassa käytössäni koko
päivän. Vinttikammaris-
sa on sänky, kirjoituspöy-
tä, kaksi pikkutuolia, kei-
nutuoli, nojatuoli, soh-
vapöytä, pöytälamppu ja
matala puulaatikkoyöpöy-
täsysteemi. Roskis, muuta-
ma vaatekaappi, peili sei-
nällä, kaksi pitkulaista
mattoa lattialla.
HILJAISUUS HELISEE
KORVISSA.
Hiljaisuuden
kuulee eri tavalla kuin ko-
tiolojen hiljaisuuden. Täl-
lä talolla on omanlaisen-
sa henki. Talo on selvästi
kuullut elämässään erilai-
sia ääniä kuin minä; sillä
on omanlaisensa historia;
oma minuutensa.
Oma huone. Oma rau-
ha, johon painumiseen on
nyt velvoite.
Saman tien hiipii pelko,
että yhtäkkiä joku riuh-
taisee oven auki. Säikyn,
että kohta alkaa kuulua
meteliä, tunkeilevaa älä-
mölöä, jotain tarkoituk-
setonta.
Kuulen, että muut osal-
listujat ovat vetäytyneet
omiin soppeihinsa.
ALAN KIRJOITELLA
nojatuolissa kippurassa,
kuulakärkikynällä suoraan
paperille. Kirjoituspöydän
ääreen en mene.
Uskaltaisinko mennä
sänkyyn pitkäkseni? Val-
koista tyynyliinaa korista-
vat ennenvanhaiset pitsit.
Korvissa helisee hiljaisuus.
Alakerran keittiöstä kii-
rii tuoksuja. Jotain ome-
na- tai marjajälkiruokaa
tulossa?
Poikkean silmäilemäs-
sä vinttihuoneeni vieres-
sä olevia kirjahyllyjä.
I kirja:
Paulo Coelho, Py-
hiinvaellus
(2006) Vih-
doinkin hänen esikoisro-
maaninsa suomeksi, sa-
notaan kannessa. En jaksa
lähteä Coelhon matkaan.
II kirja:
Jean Watson,
Vuosi kanssasi.
Jaahans, tä-
mä on varmaan joku us-
kovaisten kirja, karsaste-
len. Niin kuin se onkin.
Tälle päivälle on kohdis-
tettu värssy: Jos kuvitte-
lemme, että meidän tulee
etsiä Jumalaa, rohkeutem-
me raukeaa. Mutta asia
on päinvastoin: Hän etsii
meitä. (Simon Tugwell)
III kirja:
Oiva Paloheimo,
Tirlittan. - Orpotyttö ihmis-
ten ihmemaassa
– Painos
on vuodelta 1961. Alku-
lehdellä lukee: Elina Saari
omistaa tämän kirjan. Sii-
nä on ilmeisestikin noin
kuusivuotiaan kaunolla
kirjailema nimikirjoitus.
Elina on värittänyt – sa-
kuralla veikkaan – kaikki
kirjan mustavalkoiset ku-
vitukset.
PÄÄTÄN, ETTÄ EN
seuraa aikaa. Kännykkä on
kiinni ja aika on siinä. En
uskalla avata kännykkää,
jos vaikka joku on soitta-
nut tai jättänyt tekstivies-
tin. Se olisi häiriköintiä.
En kaipaa läppäriä, en
uutisia enkä Facebookia.
En. Oikeasti en.
Huoneessa ei ole kelloa.
On pieni seinäpeili.
Hei! Tekisi mieli men-
nä kertomaan jollekin, et-
tä olen hiljaa.
Korvissa ei enää heli-
se yhtäsoittoa. Helinä on
muotoutunut surinaksi,
helinäsurinaksi, surina-
helinäksi.
LOUNASTA EDELTÄ-
VÄN RUKOUSHETKEN
jälkeinen jälkeinen hiljai-
suus risteilee. Mitä muilla
mielessä?
Lounaalla ei ole vai-
vautuneita hetkiä, kuten
joskus on, kun saa ja pi-
täisikin puhua. Ei tarvit-
se keksiä puheenaiheita.
Dvd:een pianomusiikil-
la on puherooli yhteisen
ruoka-arkihetken ajan.
Mietin, miltä emännäs-
tä tuntuu, kun ruokia ei
kehuta, eikä kysytä resep-
tejä. Santsaan. Jälkiruoka
on raparperipiirasta ja va-
niljakastiketta.
NYT KATSON KEL-
LOA,
koska sellainen is-
keytyy silmiini ruoka-
huoneen seinältä. Viisarit
näyttävät kello 14:ää.
Ulkona paistaa aurinko.
Räystäiltä ja katolta tippui-
lee paksuja lumipaakkuja.
Tekee mieli kysyä, voin-
ko auttaa tiskien kanssa,
mutta en saa puhua. Hih,
siinä livahtaa tiskivuoro.
Kun Seppo ja Elina hää-
räävät keittiössä, tulee sa-
manlainen tunne kuin ai-
koina, jolloin isäni ja äiti-
ni, sittemmin mummu ja
vaari, hääräsivät yhdessä.
Semminkin, vaikka tämä
isäntä-emäntäpari täällä
on minun ikäluokkaani.
En osaa irrotella, tuntuu-
ko tunne turvalliselta, vai
voiko turvallisuus ja sen
tunne olla totta.
KÄVÄISEN ULKONA
ottamassa pari valokuvaa.
Jestas, kuinka hieno ilma
tänään on.
Seinäkello lähentelee
puolta kolmea. Menisin-
köhän vinttikomerooni?
Ennen lounasta pötköt-
telin ja silmäilin Gideoni-
en Uutta testamenttia, jo-
ka löytyi kirjoituspöydän
laatikosta. Taisin melkein
torkahtaa.
Päätän jäädä toviksi is-
tuskelemaan ruokahuo-
neen keinustooliin. Yksi
meistä näkyy lähtevän ulos.
Tekee mieli huikata hienos-
ta ilmasta, mutta saan juuri
ja juuri pidäteltyä.
NELJÄNNESTUNNIN
PÄÄSTÄ
seuraa seuraava
rukoushetki. Nelisen tun-
tia hiljaa oloa nyt. Onnek-
si on näkö-, kuulo- ja ha-
juaistit.
Otan hetken horroksen.
Seinäkello käy, nakuttaa,
se ei käy aikaa, se soittaa
musiikkia, se ei pelaa ai-
kaa. Keinuttelen hiljaises-
ti; puoli tuntia ihmisten
aikaa kuluu. Kevätpäivän
tulva haukotuttaa.
TOISEKSI VIIMEINEN
RUKOUSHETKI.
Kappe-
lissa Seppo kehottaa kaik-
kia ottamaan hyvän asen-
non tuolilla. Hartiat alas ja
jalkapohjat lattiaa vasten.
Psalmi: Minä kätkeydyn sii-
piesi suojaan, kunnes myrs-
ky on ohitse. Sitä saa sulat-
taa 20 minuutin ajan.
Kuuden iltapalaksi oh-
rapuuroa ja hedelmiä.
Loppurukous. Hiljaisuus
on ohitse.
KUKA RIKKOO HIL-
JAISUUDEN?
Mitä sanoa?
Miten puhutaan?
Kokeneemmat retriitti-
läiset tietävät. Hei, mistä
olet ostanut tuon farkku-
hameen; olen katsellut si-
tä päivän aikana ja miet-
tinyt, mistä saisin itselle-
ni samanlaisen, pulpahtaa
naiselta toiselle naiselle.
Elina Laakso on Saaren retriittikodin emäntä ja Seppo Laakso paikan
isäntä Lavian Kullaantiellä.
Saaren
retriittikoti
Elina ja Seppo Laakso perustivat sen
vuonna 2010 Elinan lapsuudenkotiin
Lavian Kullaantielle. Paikka on paris-
kunnan vakituinen koti.
Vuodenkierron aikana retriittejä ja
kursseja on niin yksittäisille tulijoil-
le, pelkästään miehille tarkoitettuja,
aviopareille kohdistettuja kuin pari-
suhteen kriisiä kokevillekin. Kesällä
yritys tarjoaa pyöräilypakettia ja täy-
sihoitoa muun muassa Sastamala Gre-
gorianan aikaan.
Elina Laakson virkatyö on Kankaan-
pään kaupungin nuorisopsykiatriassa.
Seppo pitää psykoterapiavastaanottoa
Sastamalan keskustassa Puistokadulla.
Seppo on kirjoittanut kymmenkun-
ta kirjaa. Tuorein niistä on viime syk-
synä julkaistu
On surun aika – tueksi lä-
heisen kuoleman kohdatessa
.
Mikä retriitti?
Retriitit ovat perinnettä kristillisestä
luostarikäytännöstä.
Ideana on olla yhteisöllisesti, yh-
dessä muiden kanssa yksin hiljaa. Ret-
riitti voi kestää tunteja tai päiviä.
SEPPO LAAKSO AVAA,
että par-
haimmillaan retriiteissä osallistuja ir-
tautuu arkihuolista- ja rutiineista. Nii-
den aikana voi unohtaa tekemättömät
ansio- ja kotityöt.
”Retriitteihin ei ole pääsyvaatimuk-
sia. Niissä ei manipuloida kristinus-
koon, vaan vapaudutaan suorituspai-
neista. Tarkoitus on kuunnella oman
elämän sydänääniä ja häivyttää oman
mielen hälyääniä.”
Puhumatta ollaan ruoka-, kahvi- ja
ohjelmahetkienkin ajat. ”Tämä vapaut-
taa osallistujan kaikenlaisesta vuorovai-
kutuksesta. Ei tarvitse olla sosiaalinen.”
Laaksojen kodissa yhdestä huoneesta on sisustettu kappeli.
