Torstai 22.11.2018
19
HÄMEEN
J
ANNE
•
•
Pauliina Vilenius
Kylläpä
Veeaa
väsyttää,
miettii
Hanna Tapanila
.
On kesäkuu 2017, ja vii-
kon päästä vietetään ju-
hannusta. 7-vuotias Veea
ja hänen pari vuotta van-
hempi isoveljensä
Veeti
pelaavat kesän ensimmäi-
sessä jalkapalloturnauk-
sessa. Veetillä on vielä pe-
li käynnissä, kun Hanna
huomaa tyttärensä nuk-
kuvan kentän laidalla.
Väsymys ei ole ainoa oi-
re, jonka äiti on Veeassa
kevään aikana havainnut.
Ennen niin iloisen ja au-
rinkoisen tytön käytös on
muuttunut, ja esimerkik-
si tavallinen hampaiden-
pesutilanne on päättynyt
raivokohtaukseen.
Pari kertaa Veea on huo-
mauttanut fyysisestä oi-
reesta: hän kertoo näke-
vänsä kahtena.
Hanna laittaa oudot
muutokset väsymyksen
piikkiin, mutta ei mahda
mieleen hiipivälle huolel-
le mitään. Iltaisin hän et-
sii tietoa internetistä ja
saa pysäyttävän vastauk-
sen. Oireet voivat viitata
väsymykseen tai karsas-
tukseen, mutta myös ai-
vokasvaimeen.
Viimeistä vaihtoehtoa
hän ei halua edes miettiä.
”Unessa halataan aina lujasti”
Hanna Tapanilan 8-vuotias tytär Veea kuoli helmikuussa aivokasvaimeen.
Jalkapalloturnauksen
jälkeen Veea ja Veeti mat-
kustavat kotoaan Sastama-
lan Karkusta Oulussa asu-
van isänsä luokse.
Menee pari päivää, kun-
nes lasten isä soittaa Han-
nalle ja kysyy, onko tyttö
valitellut häiriöitä näös-
sään.
Parissa päivässä tilan-
ne menee niin huonoksi,
että Veean tasapaino häi-
riintyy, hän nukahtelee,
eikä saa pidettyä lusikkaa
kädessään. Isä soittaa päi-
vystykseen ja saa käskyn
kuljettaa lapsi Oulun yli-
opistolliseen sairaalaan.
Ensin Veealla epäillään
aivoverenvuotoa, mutta
lisätutkimukset sulkevat
sen pois. Magneettikuvi-
en jälkeen, neljältä aamu-
yöllä, tulee tuomio: aivo-
kasvain.
n
”TILANNE
ei ollut mil-
lään lailla lupaava”, muis-
telee Hanna Tapanila lo-
kakuussa 2018. Hän istuu
kotisohvallaan Karkussa
ja silittelee juuri päiväu-
nilta herännyttä kuopus-
taan, 10 kuukautta van-
haa
Aamosta
. 10-vuoti-
as Veeti on syyslomalla, ja
pelaa vieressä konsolipe-
liä jumppapallon päällä
pomppien.
Toista lomalaista talos-
sa ei enää ole. Veea nuk-
kui pois tässä samassa
huoneessa kuluvan vuo-
den helmikuussa.
Veean diagnoosiin ei
mahtunut juurikaan toi-
voa. Kasvain, aivorungon
gliooma, oli kiinnittynyt
pikkuaivoihin. Se oli pa-
hanlaatuinen ja tehnyt
jo etäpesäkkeen kaulalle.
Haastavan sijainnin vuok-
si leikkaaminen ei tullut
kyseeseen. Veea sai kuu-
den viikon ajan sädehoi-
toa ja myöhemmin vielä
sytostaatteja. Hoidoilla ei
kuitenkaan ollut toivottua
vaikutusta.
Vaikka Veean tapaus
lääkäreiden mukaan oli-
kin toivoton, kieltäytyi
Hanna kuulemasta ennus-
tepuheita.
”Ehkä se oli jonkinlai-
nen suojelumekanismi.
En olisi jaksanut, ellen oli-
si pitänyt kiinni toivonrip-
peistä.”
n
VEEA
vietti sairaalahoi-
dossa vain lyhyitä aikoja.
Ensin viikon, kun hänet
siirrettiin Oulusta Tam-
pereelle. Joulukuussa tyt-
tö oli osastolla, kun pikku-
veli Aamos ponkaisi maa-
ilmaan. Veea pääsi pian
synnytyksen jälkeen tu-
tustumaan uuteen per-
heenjäseneen. Hanna ker-
too, kuinka Aamos läm-
mitteli kenguruhoidossa
Veean paidan alla.
”Veea oli todella onnelli-
nen pikkuveljestä.”
Aamoksen syntymän
jälkeen Veean kunto ro-
mahti. Tytön piti saada
seuraava sytostaattian-
nos 19. joulukuuta, mut-
ta siitä luovuttiin, sillä
Veean puhe alkoi huo-
nontua ja hengitys käy-
dä työläämmäksi. Hy-
vin nopeasti häneltä me-
ni liikuntakyky ja pian
myös näkö.
”Siihen saakka kommu-
nikoimme kuvakorteilla,
mutta lopulta jäljelle jäi-
vät yksinkertaiset kysy-
mykset ja niihin vastaami-
nen kädenpuristuksella.”
Veean ja perheen toive
oli, että tyttö pääsisi ko-
tiin. Se järjestyi, ja Veea
ehti olla kotihoidossa ne-
lisen viikkoa.
Hannan mukaan viit-
teitä kuoleman läheisyy-
destä alkoi esiintyä muu-
tama päivä ennen Veean
poismenoa. Tytön syke
nousi korkealle, eikä vat-
sa jaksanut enää vetää ra-
vintoa.
Kuolinpäivänä, torstai-
na 1. helmikuuta 2018,
Veean kuume alkoi nous-
ta ja hengitys olla katko-
naista. Hanna oli mahdol-
lisimman paljon Veean lä-
hellä ja soitti tytön lempi-
musiikkia.
”Veea kuoli kello 12.43.
Veeti pääsi koulusta 12.15
ja oli kotona puoli yhden
jälkeen. Ihan kuin Veea
olisi halunnut odottaa,
että veli saapuu kotiin”,
Hanna kertaa.
n
HANNA
muistaa tarkal-
leen, mitä Veean kuole-
man jälkeen tapahtui. En-
simmäiseksi hän soitti ko-
tisairaalan hoitajalle, sit-
ten Veean ja Veetin isälle
ja omille vanhemmilleen.
Kun tuttu hoitaja saapui,
tämä irrotti Hannan pyyn-
nöstä Veealta nenäma-
haletkun ja katetrin. Yh-
dessä paikalla olleen Han-
nan ystävän kanssa hoita-
ja puki Veealle omat vaat-
teet ylle.
Sillä hetkellä Hannasta
tuntui, että hän sai tyttä-
rensä takaisin.
”Kontrasti sairaan
Veean ja kuolleen Veean
välillä oli niin suuri.”
Oli sattumaa, että Veean
omahoitajan ja -lääkärin
Taysista piti vierailla per-
heessä kuolinpäivänä. Se
oli onni, sillä lääkäri saat-
toi todeta Veean kuolleek-
si kotona, eikä tyttöä tar-
vinnut kuljettaa sen vuok-
si Vammalaan tai Tampe-
reelle.
”Kävi myös ilmi, että
Veealle on tilaaKarkunkap-
pelissa. Siellä ei ollut lasten
arkkuja, mutta sanoin, ettei
sillä olemerkitystä. Pääasia
oli, että tyttöä ei tarvinnut
viedä kauas.”
Hanna sai sovittua, et-
tä arkku tuotaisiin per-
heen olohuoneeseen. Siel-
lä Veea saateltiin viimei-
selle matkalleen yhdessä
kukkien ja pehmolelujen-
sa kanssa.
”Hänellä oli aina valta-
va kasa ötököitä sängyl-
lään”, Hanna hymähtää.
Veean hautajaiset pidet-
tiin Karkussa, mutta tyttö
tuhkattiin ja uurna lasket-
tiin Ouluun. Hanna perus-
telee päätöstä sillä, ettei
halunnut Veean olevan yk-
sin. Oulussa on paljon ty-
tön sukulaisia, ja hänen
uurnansa mahtui samaan
hautaan Hannan mum-
mon ja vaarin kanssa.
”En koe, että Veea olisi
siellä, missä hänen hauta-
kivensä on. Voin muistella
Veeaa sytyttämällä hänel-
le kynttilän täällä kotona.”
n
VEEAN
kuolemasta on
nyt kulunut yhdeksän
kuukautta. Hanna Tapa-
nila kuvailee mennyttä
vuotta absurdiksi. Kah-
den lapsen äidistä tuli en-
sin kolmen lapsen äiti, nyt
kotona on taas vain kaksi
lasta.
”Tuntuu siltä, että pää
ei pysy mukana kaikissa
muutoksissa. Ensin olet
raskaana ja kaikki on hy-
vin, sitten lapsi sairastuu
ja kuolee, ja suret sitä, et-
tei tavallista arkea enää
ole”, hän kuvailee.
Veean kuoleman jäl-
keen Hannalla oli vahva
tunne siitä, että hän ha-
luaa lähteä perässä.
”Nyt jälkikäteen ta-
juan, kuinka kohtuuton
ratkaisu olisi ollut. Ym-
märrän silti hyvin van-
hempia, jotka sen pää-
töksen tekevät.”
Tulevaisuus katosi, kun
lapsi sairastui, siltä Han-
nasta tuntuu. Enää ei ole
muuta mahdollisuutta,
kuin mennä eteenpäin
päivä kerrallaan ja yrit-
tää elää tässä hetkessä. Su-
run vaiheet ovat olleet mo-
ninaiset ja niiden ansios-
ta Hannasta ja hänen per-
heestään on hioutunut en-
tistä vahvempi tiimi.
Veea on läsnä ajatuk-
sissa ja puheissa päivit-
täin, ja seuraa hymysuise-
na muun perheen edesot-
tamuksia olohuoneen sei-
nälle kiinnitetystä valo-
kuvasta. Toisinaan tyttö
ilmestyy Hannan uniin
ja se on äidistä kuin lotto-
voitto. Unessa halataan ai-
na lujasti.
””
Tulevaisuus katosi, kun lapsi
sairastui.
Hanna Tapanilan kuopus Aamos syntyi viime vuoden joulukuussa. Veea-tytär nukkui pois helmikuussa.
