32
Keskiviikko helmikuun 13. 2008
Kirkko keskellä kylää
Mauri Höylänen
Kirkko keskellä kylää on van-
ha ja ilmeikäs sanonta. Suo-
messa usein rakennettiin
kirkko keskelle taajamaa, tai
taajama syntyi kirkon ympä-
rille. Karkussa on ollut toisin,
siellä ensimmäiset neljä kirk-
koa ovat veden äärellä, melko
rauhallisessa maalaismaisessa
ja harvaan asutuilla paikoil-
la, eikä Salokunnan kirkko-
kaan viidentenä kaukana ve-
destä ole.
Nykyisin kun kirkosta, sen
asemasta ja papeista keskustel-
laan paljon, (ei ä arvostus o e
noussut äänensävyn tahtiin,
vaan jopa päinvastoin), tekee
mieli muistella menneitä.
Vaikka kirkko ei ollut kylän
keskellä, oli se keskellä ihmisiä
ja vaikutti kaikkeen keskeises-
ti. Tämän vaikutuksen saivat
silloiset papit omalla panok-
sellaan aikaan. Muistoja vii-
denkymmenen vuoden takaa,
voi kuulla paikkakuntalaisilta
edelleen, osa on tarkkoja ja to-
sia osa naapurin Jalmarin ker-
tomia anekdootteja.
Karkun suuri pappisruhti-
nas, K.E. Rinne, ei suostunut
samalla mitalla mitattavaksi
kuin monet nykyajan papeis-
ta. Hän toimi pitkään ja voi-
makkaasti vaikuttaen tuossa
entisessä emäseurakunnas-
sa. Ensi kertaa ”apupappina”
jo 1920-luvun alkupuolella ja
käynnistettyään radion har-
tausohjelmat (ruotsiksi) jat-
koi mm sotilaspappina yksi-
köissä, joissa Karkun miehet
puolustivat isänmaata ja koti-
seutuaan.
Sodan jälkeen tuo jyrise-
vä saarnaaja palasi Karkkuun
kirkkoherrana ja paikkakun-
nan vaikuttajana. Sellaista
karkkulaista ei ollutkaan, joka
ei osannut matkia hänen juh-
lallista ja vaikuttavaa puheen-
parttaan. Pikkupojat hokivat
monia hänen sanomuksiaan,
ja vaikka ehkä tarkoitus oli ol-
la vitsikäs, sanoma meni pe-
rille paremmin kuin nykyajan
digitaaliviestintä. Mainos-
miehenä KE päihitti mennen
tullen nykyiset. Seurakunnal-
lisissa ilmoituksissa saattoi lu-
kea: Salokunnan lukukinkerit
Kärppälän Mattilassa, tilaa on,
ruokaa on ja onhan meillä Zi-
lejä (venäläisvalmisteinen yh-
deksän hengen taksi, mm.
Konrad Seikulla). Ja todella,
väkeä oli silloin lukusilla tu-
van täydeltä.
Pinttyneellä poikamiehel-
lä, joka avioitui vasta viisi-
kymmentä täytettyään, oli ai-
emmin useitakin ihailijattaria,
jotka vuoroon leipoivat kak-
kuja tai muuta ruokapuolta,
päästäkseen pappilaan, mutta
turhaa oli ”tykö tekeminen.”
Vasta vanhoilla päivillään KE
avioitui ja tunnusti reilusti
vanhainkodin rukoushetkes-
sä: ”Anna meille kaikille se
rakkauden lahja, jota minäkin
olen vasta vanhoilla päivilläni
saanut kokea ja nauttia.”
Naisiin Rinne suhtautui ko-
vasti arvostaen ja kunnioitta-
en, pyysipä usein kahvi pöy-
dässä jonkun vanhemmista
emännistä ottamaan heti toi-
sena jälkeensä.
Kirkkokuri oli perinteinen;
miesten oli suotavaa istua oi-
kealla ja naisten vasemmal-
la, ”Ukotten puoli ja Akatten
puoli”, oli tuttu sanonta vielä
tuolloin.
Pahaa yrittivät jotkut ka-
teelliset keksiä rovastistamme,
mutta ontolta ja tehottomalta
nuo juorut kaikuivat, johtivat-
pa usein lisämaineeseen, sa-
moin kuin kirkollisten ilmoi-
tusten ”helmet” Suomen Ku-
valehden saksittua palstalla.
Poikkeuksellinen sisu ja
tiedon halu ajoivat tuon mer-
killisen miehen opiskelemaan
vanhoilla päivillään uusia asi-
oita, jopa kieliä. ”Seitsemäl-
lä kielellä olen jo saarnannut,
katsotaan nyt seuraavaksi, mi-
tä tulee tehtyä.”
Kuusikymmentäluvulla
matkustaminen vielä oli har-
vinaista, ja erään Amerikan
matkan jälkeen kuulimme
kerran saarnastuolista: Kun
minä istuin suihkulentoko-
neessa yhdentoistatuhannen
viidensadan metrin korke-
udessa, Atlantin valtameren
yläpuolella, niin minä katsoin
alas, ja vaikka en nähnyt siellä
mitään maata, tiesin, että siel-
lä se jossain oli. Tiesin ja tun-
sin, että Joku kuitenkin näkee
ihan sinne alas asti. Minun yl-
läpuolellani oli taivas, ja minä
tiesin että siellä on se Joku, ja
tunsin silloin, etten minä ollut
koskaan ennen ollut niin lä-
hellä Jumalaa.
Ekumenia oli lähellä Rin-
teen sydäntä: Kun minä olin
Saksassa, ja siellä minä pol-
vistuin HP ehtoolliselle, ja
minun vierelläni oli toisella
puolellani pikimusta neeke-
ri, ja toisella puolellani vinos-
ilmäisen kiinalainen, ja siel-
lä oli intiaani, ja me saimme
olla kuin veljiä, ja minun sy-
dämessäni läikähti onni, kun
minä tunsin, että Jumala on
läsnä meidän joukossamme
– niin meidän pitää tuntea lä-
himmäisessämme veli ja tun-
tea myös Jumalan armo ihmi-
siä kohtaan.
Vahva avaus Vanhan kir-
kon kesähäiden johdannoksi
Jumalanpalveluksen jälkeen
kuului:
Kun me nyt olemme ko-
koontuneet näiden kuusisataa
vuotta vanhojen luiden päälle,
liittämään yhteen näitä kah-
ta nuorta, jotka tänä ihanana
päivänä haluavat toisiaan…
Nykyään on vaikea löytää
sellaisia persoonia ja kirkko-
ruhtinaita, joista seurakunta-
laiset ovat yhtä ylpeitä, ja jot-
ka vaikuttavat koko yhteisöön
kaikilla tasoilla.
Maailma on muuttunut,
mutta mihin suuntaan. Tekisi
mieli sanoa, että Rinteen mit-
taisia vaikuttajia tarvittaisiin
taas, sekä kirkon, että varsin-
kin meidän seurakuntalaisten
vuoksi.
On ehkä sittenkin parempi,
että ihmiset kerääntyvät kir-
kon ympärille, eikä kirkkoa
silloin tarvitsisi siirtää ihmis-
ten vaihtelevien mieltymysten
mukaiseen asentoon.
(Kirjoittaja on Heinoos-
ta syntyisin oleva K.E. Rin-
teen rippilapsi vuodelta 1960,
nykyisin Tampereella asuva,
eläkkeellä oleva pankinjohta-
ja)
Rovasti Rinne ja hänen puolisonsa Aino Rinne Rinteen läksiäistilaisuudessa vuon-
na 1973. Oikealla Helsingin piispa Aimo T. Nikolainen, jka perheineen vietti kesiään
Karkussa.
1...,22,23,24,25,26,27,28,29,30,31 32