Basic HTML Version
8
Keskiviikko toukokuun 30. 2012
1.
Joku ilkikurinen espoolaisinsinööri oli
ohjelmoinut Asko Mäkisen matkapu-
helimeen sellaisen ominaisuuden, et-
tä se pirahti soimaan juuri, kun Mäki-
nen oli kohottanut appelsiinimehulasin huulilleen
aamiaispöydässä, astunut neuvotteluhuoneeseen
puoli minuuttia ennen kokouksen alkua tai ladan-
nut dvd-soittimeen jonkin levyistä, joille oli koottu
kaikki BBC:n Agatha Christie -filmatisoinnit.
Vähentääkseen puhelimen pärinän aiheutta-
maa harmistusta hän oli vaihtanut soittoäänek-
seen Beatlesin Yesterdayn. Panhuilulla soitettuna.
Kappale kesti senkin.
Mäkinen oli syntynyt väärään maahan. Hän ei
millään jaksanut innostua jokakeväisistä turna-
jaisista, joissa raihnaiset miljonäärit huitoivat ke-
pillä toisiaan luistimet jalassa. Toista oli jalkapal-
lo, loistavien yksilösuoritusten taidokas nitominen
yhteen. Hän ei välittänyt kotimaisesta kirjallisuu-
desta. Tottahan brittiläisen kirjallisuuden klassi-
kot peittosivat moninkertaisesti suomalaisten ky-
näelmät.
Shakespeare oli kirjoittanut maailman draama-
kirjallisuuden kestävät teokset samoihin aikoihin,
kun Mikael Agricola oli vasta hapuillut suomen
kielen aakkosia. Ja tottahan monikymmenmiljoo-
nainen kansa tuotti kaikilla kulttuurinaloilla suu-
rempia saavutuksia kuin viisimiljoonainen. Se oli
ihan simppeliä laskentatointa.
Siksi Mäkinen matkusti ystävänsä Akseli Hen-
rikssonin kanssa pari kertaa vuodessa Lontoo-
seen. He katsoivat jonkin musikaalin, kuuntelivat
Beatles-covereita soittavia bändejä ja kävelivät Eu-
roopan ainoan suurkaupungin kaduilla. Ja pala-
sivat kotiin Harrodsin kassit täynnä tuliaisia, joi-
den avulla kesti pohjoista maata seuraavaan mat-
kaan saakka.
Tänä aamuna he olivat lentäneet British Airway-
silla Vantaalta Heathrow’lle. Illaksi hän oli varan-
nut ensimmäisen parven paikat Englannin kansal-
lisoopperaan George Gershwinin Porgy ja Bessiin,
ja sen jälkeen illallispöydän kolmen Michelin-täh-
den Alain Ducasse at the Dorchesterista. Päivä oli-
si poikkeuksellinen, ja sitä olisi syytä juhlistaa: tä-
nään hän saisi Henrikssonin avustuksella voiton
sisarestaan.
Yesterdayn ensitahdit yllättivät Asko Mäkisen
Sohossa sijaitsevan kolmen tähden hotellin enin-
tään kahden tähden kylpyhuoneesta. Hän kään-
si hanat kiinni – ensin kuuman veden, sitten kyl-
män – ja hyräili kappaletta siirtyessään huoneen
puolelle, sillä tällä kertaa puhelimen soitto ei häi-
rinnyt häntä.
– Mäkinen, hän vastasi sen sijaan, että olisi lau-
lanut: ”I don’t know, she wouldn’t say.”
Soittaja oli helsinkiläinen taidemeklari. Mäki-
nen oli hankkinut meklarin välityksellä haltuunsa
muutaman lapsuudenkotinsa seinillä olleen maa-
lauksen, jotka olivat perinnönjaossa päätyneet hä-
nen sisarelleen Reijalle ja lipuneet vähitellen va-
paille markkinoille.
– Minulla olisi sinulle jotain kiinnostavaa. En-
nätätkö kuunnella?
Myyntimies puhui kaiken kiinnostavaksi. Se oli
heidän työtään, ja sellaisia myyntimiehiä Mäki-
nenkin palkkasi firmaansa. Joka oli sivumennen
sanottuna kehittynyt varsin hyvin.
Mäkisen myyntimiehet kauppasivat sukuyhti-
ön valmistamia mehuja niin toimeliaasti, että tois-
sa vuonna tehtaalle oli rakennettu täysin moder-
nisoitu pullotuslinja, jonka kapasiteetti aiempaan
verrattuna oli yli kaksinkertainen. Ja se oli jo nyt
lähes täydessä käytössä.
Välipalasyömisen ja -juomisen yleistyminen oli
trendi, joka hyödytti yhtiötä, ja koska he olivat jo
vuosikymmen sitten alkaneet korostaa tuotteiden-
sa terveysvaikutuksia ja luonnonmukaisuutta, he
saivat tukea myös muilta elintarviketeollisuuden
trendeiltä. Asko Mäkinen oli kasvattanut sinnitte-
levästä pienyrityksestä menestyksekkään trendifir-
man, jonka tarinaa hän kävi kertomassa milloin
Perheyritystapahtumassa Finlandia-talolla, mil-
loin kansainvälisissä konferensseissa.
Tietenkin he olivat alkaneet valmistaa myös
omenasiideriä mahdollisimman brittiläiseen ta-
paan.
Mäkinen antoi meklarille luvan jatkaa, vaikka ei
ollut ostamassa mitään. Taide ei kiinnostanut hän-
tä. Häntä kiinnosti vanhempiensa perintö, joka oli
viety häneltä väärin perustein.
– Muistelen, että olit kiinnostunut Quentin Mat-
sysista.
– Se ei ole enää ajankohtaista, Mäkinen sanoi
ja istuutui kohtuullisesti virttyneelle päiväpeitol-
le. Sänky narahti.
1500-luvun taitteessa eläneen Matsysin tuotan-
nosta häntä kiinnosti nimittäin vain yksi teos, Ra-
hanvaihtaja ja hänen vaimonsa, valmistunut vuon-
na 1514.
Mäkinen muisti maalauksen hyvin. Sen etualal-
la on kiireinen rahanvaihtaja punnitsemassa hel-
miä, jalokiviä ja kultarahoja. Työ häiritsee hänen
vaimoaan, joka lukee hartauskirjaa.
– Rahanvaihtaja ja hänen vaimonsa, taidevälittä-
jä sanoi. – Se oli sinun listallasi.
– Ei voi olla.
– Kyllä on.
– Oletko varma, että se on aito?
– Tietenkin. Tässä on omistajaluettelo...
– Satutko tietämään, kuinka teos on päätynyt
myyntiin?
– No mutta totta kai! Sain vinkin lontoolaiselta
yhteistyökumppaniltamme, jolle olen antanut lis-
tan teoksista, joista minun asiakkaillani on kysyn-
tää. Maalauksen on myynyt sinun sisaresi. Kiin-
nostaako?
Asko Mäkinen oli kiinnostunut, erittäin kiin-
nostunut, mutta hän ei voinut kuin lopettaa pu-
helun.
Akseli Henriksson istui vain muutaman kortte-
lin päässä ostamassa hänelle juuri tuota teosta hä-
nen sisareltaan.
2.
He olivat Mäkisiä. Se oli vähättelyä.
Heitä erotti rotko tai vuori.
Se oli alkanut testamentin avaa-
misesta.
Heidän vanhempansa olivat kuolleet auto-on-
nettomuudessa. Kun Asko Mäkisen mieleen tun-
keutui ajatus siitä, että Reijalla oli ollut osuuteen-
sa onnettomuudessa – siihen ei olisi tarvittu kuin
pientä jarrujärjestelmän ronkkimista –, hän sysäsi
sen määrätietoisesti syrjään.
Siitä huolimatta ajatus tunkeutui takaisin tavan
takaa.
Sen sijaan toista epämiellyttävää ajatusta hän ei
pyrkinyt tukahduttamaan: oli täysin ilmeistä, että
Reija oli manipuloinut isän ja äidin mielipiteitä en-
nen testamentin laatimista.
Kun perheyhtiön lakimies oli kutsunut heidät
luokseen ja kertonut vanhempien viimeisestä tah-
dosta, Mäkinen oli järkyttynyt kuulemastaan. As-
ko Mäkinen sai vakavissa velkaongelmissa olevan
perheyhtiön osakkeet, Reija kaiken muun omai-
suuden: vanhempien omakotitalon, pienen kaksi-
on Lontoon Kensingtonista ja irtaimiston – mu-
kaan luettuna taidekokoelman, jonka kartuttami-
sen olivat aloittaneet jo heidän isovanhempansa.
Rahanvaihtaja ja hänen vaimonsa oli kokoel-
man arvokkain helmi. Se oli aikoinaan ripustet-
tu ruokasaliin kustavilaishenkisen sohvan yläpuo-
lelle, ja lapsia oli ehdottomasti kielletty koskemas-
ta siihen.
Teoksen käypä hinta saattoi olla mitä vain sadan
ja kolmensadan tuhannen euron välillä, ja siksi As-
ko Mäkinen oli ollut hyvin tyytyväinen, kun Reija
oli ilmoittanut kiinnostuneeksi ostajaksi tekeyty-
neelle Henrikssonille hinnaksi satatuhatta puntaa.
Se oli haarukan keskivälin alapuolella.
Hän tiesi, että Reija oli rahapulassa. Sisko oli he-
ti perinnön saatuaan tehnyt uravalintansa: hänes-
tä tuli täyspäiväinen nautiskelija. Reija muutti Lon-
toosta perimäänsä asuntoon ja muutti Suomessa
olevan kiinteän omaisuuden punniksi. Elämän-
tapaan kuuluivat illalliset joenrantaravintoloissa
siinä kuin fish’n’chips, ja Mäkinen oli varma, ettei
hänen sisarensa erottanut laatusamppanjaa viiden
euron kuohuviinistä. Eikä aitoa lempeä helposta
elämästä hurmioituneiden miesten liehittelystä.
Reijan burn rate oli kolmisenkymmentätuhat-
ta euroa vuodessa. Se takasi vanhempien irtaimis-
ton tasaisen virran jälkimarkkinoille. Mäkinen oli
saalistanut kolmen maalauksen lisäksi posliinias-
tiaston, suomalaista designlasia, hopeita ja joita-
kin huonekaluja. Mehubisneksen laajeneminen
oli suonut siihen mahdollisuuden. Nykyisin hä-
nen osingoistaan jäi syrjään jo selvästi enemmän
kuin mitä perinnönjaon vääryyden korvaaminen
maksoi hänelle vuodessa. Ensimmäisiä ostoksia
varten ottamansa lainat hän oli maksanut takaisin
jo vuosia sitten.
Testamentissa vanhemmat – Reijan kuiskutte-
lujen seurauksena – olivat perustelleet omaisuu-
VIIDESOSA