Basic HTML Version
9
Keskiviikko toukokuun 30. 2012
denjakoa ulkoisesti katsottuna järkevästi. Lapsista
Asko oli se, jolla oli taipumusta rahan hankkimi-
seen, joten hän oli oikea mies huolehtimaan per-
heyhtiöstä. Reijan lahjat taas olivat rahan käyttä-
misen puolella.
Jako oli paitsi taloudellisessa mielessä epäoikeu-
denmukainen myös epäreilu. Aivan kuin vanhem-
mat olisivat ajatelleet, ettei hänellä ole lainkaan
tunnesiteitä entiseen kotiin, tai esineisiin. Hänellä
oli! Toisin kuin Reijalla, joka irrotti esineistä tun-
teet ja muutti ne rahaksi, rahan edelleen juotavaksi.
Perinnönjaon jälkeen he eivät olleet tavanneet
toisiaan. Hänellä ei ollut mitään asiaa sisarelleen.
Tai oli, mutta hänen ei tarvinnut sanoa sitä ääneen.
Ei Reija olisi kuitenkaan kuunnellut.
3.
Ärtymys ja kiire mittelivät keskenään
hallitsevan tunteen asemasta. Asko
Mäkinen ei jäänyt analysoimaan tun-
temuksiaan vaan veti kengät jalkaansa.
Reijan ja Akseli Henrikssonin tapaaminen oli alka-
nut juuri. Kauppoja ei ollut tehty. Ei varmasti vielä.
Silti oli kiire.
Siksi oli kiire.
Hän ei jäänyt odottamaan hissiä vaan juoksi
portaat alas. Hän ei jättänyt golfpallopäistä avain-
ta vastaanottoon, vaikka niin hotellissa oli vielä ta-
pana – sellaista pikanttia vanhoillisuutta, joka vie-
hätti häntä.
Väistellessään vastaantulijoita iltapäiväruuhkai-
sella jalkakäytävällä hän ymmärsi, ettei voisi noin
vain sännätä ravintolaan, kävellä Reijan ja Akse-
lin luo ja sanoa, että teos oli väärennös ja kaup-
pa peruttaisiin.
Hän ei halunnut paljastaa Reijalle, miten epä-
toivoisesti ja salaa hän oli kerännyt vanhempien
tavaroita. Se olisi Reijalle osoitus hänen heikkou-
destaan.
Eikä hän ollut valmis kohtaamaan sisartaan.
Miksi hän hölmö ylipäätään oli lähtenyt ulos?
Hänhän voisi soittaa Akselille.
Etusormi etsi Akselin nimen puhelimen muis-
tista ja painoi vihreää luuria.
Vastaus tuli nopeasti: puhelu ohjautui vastaa-
jaan. Akseli oli sulkenut puhelimensa.
Onneksi hän oli jo matkalla.
Ravintola oli keskitasoinen ruokapaikka, jo-
ka muuttui iltaisin musiikkiravintolaksi. Paikkoja
kahdeksisenkymmentä, väkeä kohtuullisesti.
– Herra, antakaa lantti.
Korttelikerjäläinen oli parkkeerannut itsensä
sadevesirännin viereen. Asko Mäkinen kumar-
tui katsomaan ikkunasta ikään kuin olisi heittänyt
lantin kerjäläisen kuppiin.
Hän näki Reijan sivuprofiilin. Sisko oli värjän-
nyt taas hiuksensa. Vastenmielisyys sai hänet py-
sähtymään hetkeksi.
– Herra, antakaa edes yksi lantti.
Reija ja Akseli istuivat kahdestaan neljän hen-
gen loosissa ja olivat juuri saaneet annokset eteen-
sä. Reija oli onnistunut pelaamaan kaupan päälle
vielä kolmen ruokalajin lounaan.
Kaupat tehtäisiin ennen jälkiruokaa, hän päät-
teli. Siihen asti oli aikaa.
Hän astui ravintolaan sisään. Reija istui selin si-
säänkäyntiin nähden. Akseli oli nojautunut syväl-
le loosiin eikä nähnyt häntä. Hän astui sisemmäl-
le. Nyt näki.
Kun Mäkinen heilautti kättään, Akseli ei ensin
huomannut mitään, mutta toisella kerralla, hänet
havaittuaan, Akselin kasvot kohosivat yllättynee-
seen ilmeeseen ja mies oli heiluttaa takaisin.
Mäkinen viittilöi Akselia rauhoittumaan. Vaik-
ka hän luotti Akseliin kaikin puolin, tämä ei ollut
edes kansalaisopistotason näyttelijä.
Mäkinen siirtyi tiskille, jonka takana intialai-
sen näköinen mies ratkoi sanomalehden ristisa-
natehtävää.
– Anteeksi, voisitteko viedä eräälle asiakkaallen-
ne viestin?
Mäkinen kirjoitti lapulle: ”Nähdään miestenhuo-
neessa viiden minuutin kuluttua.” Hän taittoi lapun,
antoi sen tarjoilijalle ja kuvaili Akseli Henrikssonin
vaaleat hiukset ja neliskulmaiset silmälasit.
Miestenhuoneessa oli kolme eriötä ja kaksi käsi-
enpesuallasta. Mäkinen pesi kätensä ja jäi tutkiske-
lemaan kasvojaan peilistä. Hän näki itsensä näköi-
set kasvot. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä.
Kolmen minuutin kuluttua sisään astui kalju-
päinen pikkumies, jolla oli kädessään Mäkisen
viesti.
– You wanna meet me?
Mäkinen käveli ulos miehen ohi kuin ei olisi
ymmärtänyt kieltä.
4.
Vastaus oli jukeboksissa.
Hän ymmärsi sen heti nähtyään
ravintolasalin reunassa ylpeänä tör-
röttävän laitteen.
Sen täytyi olla siellä.
Siellä se oli! Numero neljäkymmentäkolme. Let
It Be.
Automaatti toimi kahdenkymmenen pencen
kolikoilla. Mäkinen taputteli taskunsa, vaikka tie-
si, ettei hänellä ollut hiluja.
Tiskillä intianbritti keskusteli kaljun pikkumie-
hen kanssa. Kädet osoittivat häntä kohti.
Sieltä hän ei etsisi rahanvaihtoapua.
Kaksikymmentä penceä. Niin pieni raha, ettei
se oikein ole raha ollenkaan. Yksi viidesosa pun-
nasta, yksi viidesosa rahasta.
Asko Mäkinen ei ollut koskaan tullut ajatel-
leeksi, kuinka paljon voisi olla kiinni niin mi-
tättömästä summasta. Kaksikymmentä penceä
oli sadantuhannen punnan arvoinen. Sen pääl-
le Reijan nöyryytys. Miltei mittaamattoman ar-
vokas.
Mäkinen astui ulos. Hän otti lompakostaan vii-
denkymmenen euron setelin ja tarjoutui vaihta-
maan sen kahteenkymmeneen penceen.
– Excuse me...
Ohikulkijat käänsivät katseensa.
Niin hänkin olisi tehnyt.
Hän yritti samaa viiden euron setelillä.
– Sir, could you...
Hän löysi lompakostaan kymmenpuntaisen.
– Ei minulla ole niin paljon kolikoita, joku kiel-
täytyi.
– Tarvitsen vain yhden kolikon!
– Ooksä vähän tyhmä?
– Herra, antakaa lantti, kuului kadunkulmasta.
Kerjäläisen kulho kilahti, kun ohikulkija viska-
si siihen lantin.
Ei Mäkinen varsinaisesti äänestä sitä kuullut,
mutta vaisto sanoi: sen täytyi olla kaksikymmen-
täpenceinen.
Hän loikkasi kerjäläisen luo.
– I beg your pardon!
– Herra...
– Hätätilanne!
Mäkinen kauhoi käsillään metallikippoa ja sai
käsiinsä useita kolikkoja. Hän juoksi ravintolaan
ja löi rahan jukeboksin aukkoon.
Laite korahti, valot syttyivät.
Let It Be antaisi Akseli Henrikssonille selvän
toimintaohjeen: Anna olla!
Kappale oli heille molemmille tuttu; he olivat
puhuneet siitä monet kerrat. Paul McCartneyn sä-
veltämä kappale symboloi heille niin kuin miljoo-
nille muille faneille enemmän kuin mitä se sanoi.
Se oli maailman parhaan yhtyeen jäähyväiset. Hy-
västijättö, luovutus, jonka jälkeen maailma oli toi-
senlainen.
Let It Be oli surumielinen. Mäkiselle tuli sitä
kuunnellessa haikea olo, niin kuin aina, kun hän
kuuli Fredin Kolmannen linjan. Melodiassa soi
menetys, peruuttamaton menetys.
Hän painoi numeroa neljä ja ajatteli Reijaa.
Hän ajatteli Reijaa, joka on elänyt vuosikymme-
net unelmaansa.
Kun jukeboksi piippasi numeron rekisteröimi-
sen merkiksi, jostain nousi ajatus: Reija ei ole elä-
nyt vain omaa unelmaansa vaan myös hänen unel-
maansa. Taulun myynnistä saamillaan rahoilla –,
vaikka hän saisikin myytyä sen vain yhteen ker-
taan –, Reija pystyisi viettämään loppuelämänsä
entiseen tapaan Lontoossa.
Kaupungissa, johon hän on aina halunnut, mut-
ta johon hän on päässyt vain viikonlopuiksi.
Mäkisen peilikuva heijastui jukeboksin lasista.
Hän näki itsensä näköiset kasvot, eikä hän pitä-
nyt näkemästään.
Aterimien kilinä ja intialaistaustaisen tarjoili-
jan kohteliaat lausahdukset tykittivät hänen pää-
tään ulkopuolelta. Pään sisällä sykki vain yksi
ajatus: hänen vanhempansa olivat olleet aivan
oikeassa.
Asko Mäkinen painoi jukeboksin nappia
toistamiseen ja odotti, että laite sai levyn pai-
kalleen.
Elvis Presley lauloi jukeboksin uumenista It’s
now or never.
RAHASTA
KARO HÄMÄLÄINEN