12
Keskiviikko kesäkuun 17. 2015
•
Minna Isotalo
Nyljettyjä
ajatuksia
Käsitys historian
kaukaisuudesta on vain
postmodernia paskanjauhantaa,
sanoo Juha Hurme.
Pukstaavin kahvilan nojatuoliin is-
tahtaa nahkarotsiin sonnustautunut
kirjailija. Hän laskee kangaskassin
jalkojensa juureen ja silmäilee kirja-
hyllyn opuksia.
Juha Hurmeen
kat-
se pysähtyy
Anton Tšehoviin
. Hän
ihailee Tšehovin puolueettomuuteen
pyrkivää kuvaustapaa ja mainitsee
sosiologista tutkielmaa muistutta-
van matkakertomuksen,
Sahalin
,
jossa tämä kuvasi rangaistusvanki-
en oloja. Hurme puhuu, ja hän pu-
huu paljon, mutta Sastamalaan hän
on saapunut erityisesti teoksensa
Nyljetyt ajatukset
tiimoilta.
Kaksi miestä soutaa rannik-
koa myötäillen Kustavista Ouluun.
Ajatusten vaihto, tarinointi alkaa
jo ennen kuin vene on saatu vesil-
le. Juha Hurme kuvailee romaanin-
sa päähenkilöitä Aimoa ja Köpiä ta-
vallisiksi mutta lukeneiksi ja harvi-
naisen hyvämuistisiksi miehiksi.
Yhtälö viehättää Hurmetta: fiksu-
ja ihmisiä, jotka puhuvat vaikeista
asioista rehellisesti ja suoraan, pa-
kenematta akateemisten koukeroi-
den taakse.
Reissullansa kaverukset ruotivat
lähestulkoon kaikkea inhimilliseen,
ihmiseläimelle ominaiseen toimin-
taan liittyvää; puhe virtaa klassik-
koromaaneista jazz-musiikkiin, uskon-
nosta filosofiaan, maapallon synnystä
taiteen merkitykseen. Aironvetojen lo-
massa aukenee kotimaisen kirjallisuu-
den historia päättyen
Arto Salmiseen
.
Hurmeen fokus on poisnukkuneissa, ny-
kykirjailijat tulevat liian lähelle.
”Kunnioitan suuresti esimerkiksi
Rosa
Liksomia
, mutta ei minulla ole hänestä
mitään sanottavaa.”
Hurmeen mielestä käsitys historias-
ta jonakin kaukaisena menneisyytenä
on vain postmodernia paskanjauhantaa.
Kulttuuriolentona ihminen on ollut ole-
massa satatuhatta vuotta, kirjoitetul-
la sanalla on ikävuosia mittarissa vas-
ta viitisen tuhatta.
”Se 150 vuotta, joka erottaa mei-
dät 1800-luvun kirjailijoista, ei ole täs-
tä näkökulmasta yhtään mitään. Minul-
le
Aleksis Kivi
on moderneista moder-
nein, ja tuon ajan kirjallisuus hyvinkin
ajankohtaista. Se on vain kahden ihmi-
siän päässä.”
TAITEILIJA HURME ON
monien roolien
mies; teatteriohjaaja, kirjailija, luonnon-
tieteilijä, Yleisradion kolumnisti ja kult-
tuurin sekatyöläinen. Ja on hänessä ri-
paus näyttelijääkin.
Hurme määritteli oman elämänpol-
kunsa kymmenvuotiaana. Vuonna 1969
topeliaanisen maailmankuvan lävistämä
koti tuntui rakastavalta mutta vieraalta.
Keskiluokkaisten valkokauluskonserva-
tiivien parissa hän ei viihtynyt, Aku Ank-
ka ja rock-musiikki kiehtoivat enemmän.
”Aikuisten elämä oli kamalaa, en ha-
lunnut siihen leikkiin mukaan. Silloin
päätin, että kunnon töihin en mene kos-
kaan. Hommia olen paiskonut koko ajan,
en tosin virallisella sektorilla.”
Hurme luki luonnontieteitä oppiak-
seen ymmärtämään maailmankaikkeu-
den rakennetta. Sama uteliaisuus, ha-
lu ymmärtää ja laittaa universumin ra-
kennuspalikat paikoilleen, on Hurmeen
taiteen johtoajatus.
Nyljetyissä ajatuk-
sissa
kyseiset aihepiirit risteävät. Kir-
jailija hakee humanismille ja estetiikal-
le juuria, maadoittaa ne siihen, mitä yli-
päänsä tiedämme maailmasta.
Faktan ja fiktion yhdistelijöinä Hur-
meen hengenheimolaisia ovat
Pent-
ti Haanpää
ja
Veikko Huovinen
. Myös
heitä kiinnosti todellisuuden luonne,
missä kulkee propagandan ja toden ra-
ja, miten luulot ja olettamukset vaikut-
tavat ihmisten elämään. Ihmisluonteen
kuvaajina Hurmeen kotimaiset esikuvat
ovat
Volter Kilpi
ja
Maiju Lassilana
pa-
remmin tunnettu
Algot Untola
.
Taiteilija hakkaa säröjä massaharhaan. Juha Hurme pokkasi vast-
ikään Jarkko Laine -palkinnon teoksestaan Nyljetyt ajatukset. Ohjaus-
työ Mestari Nyke nähdään heinäkuussa Sastamalassa. Tulossa pro-
duktiot myös Kom-teatteriin ja Kansallisteatteriin.
•
Minna Isotalo
Rivot runot
R u n o n k e -
ruumatkoillaan
Eli-
as Lönnrot
kuuli lemmes-
tä suoraan ja kaunistelemat-
ta: kiihkosta ja sen nostatukses-
ta, naimisen puutteesta ja kaipuus-
ta.
Tupa ryskyi, parret paukkui. Suo-
men kansan rivot runot
on teos, joka
kokoaa yhteen seksuaalisuudesta ker-
tovaa kansanrunoutta: mukana on su-
kupuolielinten syntyrunoja, ylistyksiä,
loitsuja, pilkkarunoja, erilaisia rallatuk-
sia ja kansanlauluja.
Kokoelman koostajille,
Petra Lam-
piselle
,
Eero Enqvistille
ja
Pinja Hah-
tolalle
löytöretki Suomalaisen Kirjal-
lisuuden Seuran arkistoon oli yllätyk-
sellinen.
”Mikä meidän
aikanamme on rivoa,
ei välttämättä ennen ollutkaan. Esi-
merkiksi se kuuluisa V-sana. Ei se mi-
kään kirosana ole ollut, se on ollut vahva
sana, jolla on sekä parannettu että kirot-
tu. Siltä on myös pyydetty apua. Onhan
se ollut ja on edelleen se ainoa portti ih-
miselämään”, Lampinen sanoo.
SUOMEN KIELEN PROFESSORI
Jaakko
Leino
ja kansanrunouden tutkija
Senni
Timonen
toteavat teoksen esipuheessa
rivojen kansanrunojen rakentavan sil-
lan menneen ja nykyisen maailman välil-
le, sillä ne osoittavat, ettei ihmiselämän
kenties keskeisimmällä alueella juuri mi-
kään ole merkittävästi muuttunut.
Vaikeat asiat olivat vaikeita ennenkin,
vanhaa kansaa himotutti yhtä lailla kuin
nettipornosukupolvea.
Suomalaisille Lönnrot kokosi Kaleva-
lan, mutta aineksia olisi Leinon mukaan
ollut myös
Kamasutran
kaltaiseen rak-
kauden, rakastelun ja yhdyselämän ope-
tuksia yhteen kokoavaan teokseen. Inti-
assa kulttuuri oli moiselle teokselle otol-
linen, Lönnrotin ajan Suomessa ei.
Tupa ryskyi, parret paukkui
-koko-
elman loitsut lemmennostoista ja syn-
nytysrukouksista käärmeen manauksiin
ovat rituaalirunoutta, jolla on muinoin
ollut omanlaisensa rooli ja merkitys.
Nämä runot sisältävät toisaalta seksu-
aalisuuden luonnollista, suoraa kielel-
listä kuvausta, toisaalta ne kertovat sii-
tä miten kansa ymmärsi seksuaalisuu-
den myyttisesti latautuneeksi ja kaksi-
jakoiseksi: taistelukentäksi hyvän ja pa-
han välillä.
Epäsiveellisyytensä vuoksi arkistojen
uumeniin haudatut rivot kansanrunot
raikuvat tänä vuonna Vanhan kirjalli-
suuden päivillä. Petra Lampiselta on ky-
selty, voiko esitykseen tuoda vanhuksia.
”Tähän voisi olla hyvä nyrkkisään-
tö: Älä opeta äitiäsi tai isääsi naimaan.
Lavalla ovat pääosassa runot ja kaunis
suomen kieli. Kansanrunoista on kaikilla
oikeus nauttia, ilman ennakkosensuuria.
Ja siinäkös kalevalainen itsetunto nou-
see kohisten.”
