10
Keskiviikko 24.10.2018
•
•
Minna Isotalo
Jalkoihini sattuu. Olen juok-
semassa syksyisellä sänki-
pellolla paljain jaloin mui-
den lasten kanssa. Yritän
pysyä mukana, mutta jään,
koska en enää pysty juokse-
maan, jaloista vuotaa verta.
Tämä on ensimmäinen sel-
keä muistoni lapsuudesta.
On syksy 1954 ja olemme
Kiikan kirkonkylän kupees-
sa enoni Yrjö Sivulan pellol-
la. Viereisessä suulissa pui-
daan syksyn viljasatoa. Hie-
man vanhemmat serkkutytöt
saavat minut mukaan juok-
semaan ja leikkimään pellol-
la. Ensin on hauskaa, mut-
ta lopulta kipua ja kyyneliä.
Nolottaa.
Osmo Ojansivu
istuu
kirjoituspöytänsä ääressä
ja huokaisee syvään. Hän
on kirjoittanut viime vii-
kot välillä vimmaisesti
ajantajun kadottaen. Sanat
ovat tippuneet kuin itses-
tään. Kesäkuussa julkais-
tava muistelmateos ei ole
kärsimyskirja, mutta se on
kirjoitettu avoimesti, ikä-
viä asioita silottelematta.
Ojansivu kertoo mietti-
neensä, oliko tuossa lap-
suuden kokemuksessa en-
nusmerkki tiestä, joka hä-
nelle on annettu. Miksi
hän jo lapsena rukoili Ju-
malalta tavallista elämää?
”Kun seitsemänkym-
mentä ikävuotta tulee koh-
dallani pian täyteen, ky-
syn: juoksinko itseni veril-
le? Mitä elämä opetti, otti
ja antoi? Uskon ja toivon,
että näitä pohtiessani saan
muistelmieni lukijoista
monta sielunkumppania.”
Tyrvään pappi on kir-
joittaessaan kulkenut pit-
kän matkan lapsuudesta
tähän päivään. Matka ei
ole ollut helppo. Se on vie-
nyt häneltä yöunet, pakot-
tanut elämään uudelleen
ilot ja surut, uupumuksen
syöverit.
”Tunteet saavat tilaa fak-
tojen rinnalla. Minulla on
oikeus kertoa miltä mi-
nusta tuntui ja mitä tun-
nen nyt. Ehkä tämä kirja
on jonkinlainen tilinteko.”
n
KIRJA
kertoo, miten vaa-
timattomassa, kristillisessä
kodissa varttui poika, joka
halusi osallistua ja vaikut-
taa. Lapsenomainen aukto-
riteettiusko muuttui vuosi-
en varrella aikuisen tiedos-
tavaksi luterilaisuudeksi ja
johti teologian pariin.
Ennen vuoden 1990
kirkkoherranvaaleja Ojan-
sivu ehti toimia Tyrvään
kappalaisena kaksitoista
vuotta. Tuona aikana hän
tuli seurakuntalaisille lä-
heiseksi.
”Luulen, että pappina
olen ollut samanlainen
kuin ihmisenä yleensä-
kin; helposti lähestyttävä
ja ymmärtävä. Kirkon teh-
tävä on vaalia tasa-arvoa
ja oikeudenmukaisuutta.
En ole varakkaasta sivisty-
neistökodista, vaan tot-
tunut tyytymään vähään
ja tekemään paljon työtä.
Haluan olla ihmistä lähel-
lä ja antaa sanan koskettaa.
Saarnassa annan aina kaik-
keni.”
Kirkkoherranvaaleista
tuli ennennäkemättömät.
Seurakuntalaisten pyyn-
nöstä neljännelle ehdo-
kassijalle asetettu 40-vuo-
tias Ojansivu keräsi todel-
lisen äänivyöryn. Hän sai
4756 ääntä, mikä oli perä-
ti 86 prosenttia annetuista
äänistä. Vaalin äänestys-
prosentti nousi 56,3:een.
Mutta suosiolla oli hin-
tansa. Kaikki eivät katso-
neet menestystä hyvällä.
Suosiosta syntyi varjo, jo-
ka kasvoi vuosi vuodelta ja
muuttui lopulta suoranai-
seksi vainoksi.
n
KESÄ
1997 oli sateinen,
mutta se ei pahemmin hai-
tannut iloista työtä kirkol-
la. Vanha aluskate poistet-
tiin ja tilalle naulattiin uu-
det paanut. Silmiemme eteen
muodostui kaunis keskiaikai-
nen kuvio räystäs-, kärki- ja
tasapäisestä paanusta. Hie-
man jo saimme röyhistää
rintaammekin median edus-
tajille, jotka runsaslukuises-
ti uutisoivat kattotalkois-
tamme. Oli tapahtunut pie-
ni ihme. Länsisuomalaiset-
kin olivat innostuneet tal-
koista. Talkoissa tarvittiin
myös kahvittajia verstaal-
le ja emäntiä ruoanlaittoon
seurakuntatalolle. Karkus-
sa asunut muotoilija Mark-
ku Piri tuli myös omalla ta-
vallaan mukaan. Vammalan
kulttuuritoimenjohtaja Ilpo
Tiitinen oli pyytänyt häntä
luomaan tulossa olevan kat-
tojuhlan visuaalisen ilmeen.
Siihen kuuluivat ohjelmaleh-
tisen ulkoasu ja kirkkotietä
koristavat viirit. Pian huo-
masin, että jotakin oli vinos-
sa. Markku Piri tuntui nä-
rästävän joitakin luottamus-
henkilöitä. Kysyttiin, mik-
si siellä kirkonmäellä tarvi-
taan viirit. Eikö Suomen lip-
pu riitä? Ohjelmalehtinenkin
voidaan monistaa. Miksi Piri
ylipäätään on mukana? Ku-
ka hänet on pyytänyt? Ilma-
piiri alkoi tuntua oudon ah-
distavalta.
Osmo Ojansivusta tuli
kirkonrakentaja dramaat-
tisissa oloissa: kansallisaar-
teena pidetty vanhakirkko
paloi ja päätettiin rakentaa
uudestaan. Ojansivu pite-
li projektin lankoja käsis-
sään, koska seurakunnan
paimenena koki vetovas-
tuun työhönsä kuuluvaksi
velvollisuudeksi. Ojansivu
nousi kirkkoherran uran-
sa aikana Vammalan seu-
rakunnan suurten mur-
heiden kohdalla ratkaise-
vaan asemaan. Hän innosti
oman ja naapuriseurakun-
tien väkeä tuhopoltetun
pyhäkön jälleenrakennuk-
seen.
Tapahtumien vuoksi
kirkkoherra oli paljon esil-
lä. Kaupungissa alkoi kiel-
tää ilkeitä juoruja. Speku-
loitiin Ojansivun naimat-
tomuudella ja sen syillä.
”Moni tiesi kiirastules-
tani, mutta ei sen yksityis-
kohdista. Kirjassa on sel-
laistakin, mistä en ole jul-
kisesti aiemmin puhunut.”
”Noista ajoista eivät tai-
da kaikki paikallismedian
edustajatkaan selvitä puh-
tain paperein. Silloin sain
todella kokea, millaista on
uskonnollinen vallankäyt-
tö. Se oli julmaa, sen tar-
koituksena oli saada minut
kärsimään.”
n
ONNEKSI
aika on nyt
toinen. Tasa-arvo- ja ihmis-
oikeuskysymyksissä Suo-
mi on mennyt eteenpäin.
Mutta kirja hätkähdyttää;
tällaista tapahtui Sastama-
lassa parikymmentä vuot-
ta sitten.
Osmo Ojansivu toimi
kirkkoherrana evankelis-
luterilaisen kirkon suures-
sa murroksessa. Muistel-
mat laajenevat yksittäisen
seurakunnan vaiheista nä-
köalaksi kirkon muutok-
seen ja toisaalta muuttu-
mattomuuteen. Kirja ker-
too millaista on olla pap-
pina, johtajana ja ihmise-
nä perinteen ja uuden ajan
puristuksessa.
Kirkkoa repineiden nais-
pappeuskiistojen viimei-
nen näytös käytiin täällä.
Ojansivu joutui tahtomat-
taan ratkomaan tilannet-
ta, joka johti lopulta seura-
kunnan hajoamiseen. Kun
kirkkoherra vuonna 2000
jäi eläkkeelle, kirjoitettiin
hänestä edelläkävijänä.
Lokakuisena aamuna
kahdeksantoista vuotta
myöhemmin rovasti Os-
mo Ojansivu ajattelee, että
edelläkävijän viittaa oli yk-
sinäistä kantaa. Toki kirk-
koherralla oli tukijoukkon-
sa ja ystävänsä, mutta kir-
kon johtohenkilöt olivat
kovin hiljaa silloin, kun
kannustuksen sanoja olisi
tarvittu.
n
MONI
on kysynyt Os-
mo Ojansivulta, miksi hän
jäi Sastamalaan. Eikö olisi
ollut helpompaa lähteä ja
unohtaa?
”Eläkepäivinäni olen
taas innostunut työnte-
koon. Minulla on eri ta-
valla aikaa lähimmäisille-
ni, tyrvääläiset ovat mi-
nulle rakkaita. Haluan ol-
la läsnä heidän elämässään
ja tietää kuulumiset. Tääl-
lä olen kaikesta huolimat-
ta omieni joukossa.”
Artikkelin kursivoidut
lainaukset ovat kesäkuus-
sa ilmestyvästä kirjasta,
jonka julkaisee Warelia.
Elämän iloista ja suruista, mitään kaihtamatta
▶
▶
Suosion varjo kasvoi vainoksi. Osmo Ojansivu kertoo kesällä julkaistavassa teoksessaan millaista oli olla
pappina, johtajana ja ihmisenä kirkon murroksessa.
MUISTELMAT
””
Juoksinko itseni verille?
Osmo Ojansivu kulkee muistelmissaan pitkän matkan. ”Itseni tähden päätin kirjoittaa avoimesti. Tulin kirjan myötä eri ihmiseksi.”
