Page 18 - Alueviesti_52

22

Tiistai joulukuun 23. 2008

joku tosi iso mies ja se sanoin, et-

tä kissa on päästettävä katsomaan

muita ja tutustumaan uuteen ko-

tiinsa.

Ihana mies, se sanoi ”uuteen ko-

tiinsa” ja antoi minun lähteä huo-

neesta, jossa olin jo kaiken nähnyt-

kin. Hämmästykseni oli suuri, kun

näin mustan kissan, siis meitä kis-

soja on tuonkin värisiä, ensi tutta-

vuuteni oli Nöpö, se vain suhisi mi-

nulle, mutta ei se minua haitannut.

Sitten näin ihan valkoisen kissan,

sillä on siniset silmät ja tosi lyhy-

et jalat, aika nätti minun mielestä-

ni ja hän oli ystävällinen ja toivotti

tervetulleeksi joukkoon. Joukkoon?

Kuinkahan paljon meitä täällä

asuu? Ensimmäisenä, kirjaston ul-

kopuolella vietettynä päivänä vain

ihmettelin ja yritin haistella paik-

koja, mutta kaikkea oli niin pal-

jon, että meninkin takaisin kirjas-

toon ja nukahdin.

Seuraava päivänä näin Cas-

mirin, hän on harmaa nuori kol-

lipoika. Tässä vaiheessa minulle

alkoi selvitä, että meitä on kahta

lajia, en osannut ajatella että mi-

ten, mutta ihan varmasti on. Minä

tunsin kuuluvani tähän lajiin, jo-

ta Casmir edustaa. Casmir otti heti

minut joukkoon mukaan, tervehti,

kuin olisimme vanhoja tuttuja.

Päivään tuli taas uutta, huo-

masin, että portaita pitkin pääsee

alakertaan ja siellä on lintuhuone.

Kunpa ei tulisi ketään ihmistä nyt

ja veisi minua taas jonnekin muu-

alle, täällä minä tykkään olla! Hie-

noja nuo linnut, mutta onpa niillä

kova ääni, sen huomasin, kun me-

nimme löytäjäni kanssa katsomaan

lintuja lähemmin. Keltatöyhtöka-

kadu lennähti löytäjäni olkapääl-

le, lennähtääköhän se minunkin ol-

kapäälleni, ajattelin. Ei lennähtä-

nyt. Tutkin pitkin päivää alakertaa

ja huomasin, että kissojen petejä on

kaikkialla, voi aina pysähtyä leväh-

tämään, kun siltä tuntuu.

Sitten tuli taas uusi kissa parvek-

keelta sisälle, se oli aika iso mieles-

täni, nimi on Nalle. Nalle on talon

toiseksi vanhin kissa, pian 15 vuot-

ta, Nalle myös toivotti tervetulleeksi

joukkoon. Ja sitten tuli toinen mus-

ta kissa, Nuppu nimeltään, hän oli

hämmentynyt, ei osannut sanoami-

tään, pieni suhina vain kuului. Tä-

mä tuntuu kuuluvan siihen toiseen

joukkoon, minulle on nyt kerrottu,

että ne ovat tyttöjä. Sitten paikalle

saapui Alli, talon vanhin kissa, täyt-

tää keväällä 16 vuotta. Aika arvok-

kaan näköinen, norjalainen, hieno

turkki! Tuleekohanminullekin tuol-

lainen? Sen näkee myöhemmin. Al-

li katsoi hieman ylimielisesti ja mu-

misi mennessään, että taas yksi li-

sää! Vielä tuli yksi kissa, Wanda, se

löi heti! Ei kovaa, mutta löi kum-

minkin, aika hölmöä, lyödä nyt

pienempää, mutta sitten ymmär-

sin, miksi näin tapahtui. Wandal-

la ei ollut häntää lainkaan ja kun

se näki minun tosi pitkän häntäni,

niin sitä harmitti, ainakin sen het-

ken. En minä ollut huomannut, et-

tä minulla olisi mitenkään poikke-

uksellisen pitkä häntä, mutta kyl-

lä ne siellä eläinlääkärin luona

siitä puhuivat. Sanoin myöhem-

min Wandalle, että sinulla on ki-

va nätti tupsu tuossa hännän koh-

dalla, Wanda kysyi, että on vai? Ja

niin meistä tuli ystävät, tai aina-

kin melkein.

Kun viikko oli uudessa kodissa

mennyt ja lähes kaikki paikat oli

tutkittu ja alkoi tuntua, että saan

jäädä tänne, päätin, että alan kut-

sua löytäjääni äidiksi. Hän puhdis-

taa joka päivä korvani, antaa ruo-

kaa ja pitää sylissä, eivätkö nämä

olekin äidin tehtäviä?

Alkaa toinen viikko ja taas löy-

tyy jotain uutta, kaksi isoa lelulaa-

tikkoa, joka päivä leikin leluilla

niin, että iltaisin äiti kerää ne taas

laatikoihin ja taas aamulla minul-

la alkaa se valtava ihana työ, kun

hajautan tavarat ympäri taloa. Äi-

tiä naurattaa, kun kuljetan pingis-

palloa suussani, poskeni näyttävät

tosi pulleilta. Minä, pieni Puistoka-

dun poika saan leikkiä lämpimässä

näillä kivoilla rapisevilla ja helisevil-

lä palloilla, monen kokoisilla hiirillä

ja kaikenlaisilla kissan leluilla.

Alakerrassa on pienemmät ma-

tot, kuin yläkerrassa ja olen havain-

nut, että ne saa kasaan pienenkin

kissan voimilla. Koti näyttää niin

kodikkaalta, kun kaikki matot on

saatu sekaisin. Ja muuten, matto-

jen alle on kiva piilottaa leluja ja

sitten on tosi jännittävää piilotus-

työn jälkeen tutkia, mitä minkäkin

maton alla on.

Minä rakastan niin paljon, ra-

kastan leluja, kissoja, ruokaa, hiek-

kalaatikkoa, lintuja, äitiä, sitä isoa

miestä, ihan kaikkea, vanupuikko-

jakin, joilla korviani puhdistetaan.

Huomaan muuten, että kuuloni on

tullut tarkemmaksi, johtuukohan se

vanupuikoista?

On kulunut kaksi viikkoa tääl-

lä lämpimässä kodissa. Muutaman

kerran olen käynyt parvekkeel-

la, sieltä johtaa pihalle merkillinen

silta, jossa on kaiteet, mutta sinne

en uskalla mennä, parvekkeen lat-

tiakin on niin kylmä, maassa on

varmaan vieläkin kylmempää.

Täällä on joka päivä ruokaa ja

sen kyllä huomaa, painoin oli silloin

koleana perjantaina 1400 g ja kah-

den viikon jälkeen 2500 g. Poske-

ni haavaa eikä rupea näy lainkaan

enää ja turkkini on pehmeä ja puh-

das. Minusta on kivaa nukkua kis-

sakeossa, ihan kuin syntymäni jäl-

keen nukuimme sisarusteni kanssa.

Teemme keon yhdessä Casmirin ja

Lumin kanssa.

Minusta on hienoa katsella aa-

muisin, kun äiti laittaa ripsivärit,

pitääköhän minunkin aikuisena?

Sitten saan vähän koskea tassulla

niitä pieniä hyvän tuoksuisia purk-

keja meikkilaukussa. Kyllä kissan

elämä on hienoa!

Sellaisen asian olen huoman-

nut, että muut kissat eivät syö sa-

moja ruokia, kuin äiti, mutta mi-

nä syön. Äidistä oli hupaisaa, kun

nappasin nopeasti hänen lautasel-

taan pitkän pavun, kyllä se oli hy-

vää, palko sekä pavut. Yhtenä päi-

vänä tehtiin täytettyjä paprikoita,

se sisältömössö oli hyvää, siinä oli

paistettua jauhelihaa, paljon sipu-

lia, riisiä, herkkusieniä ja valkosi-

pulia, se oli herkullista. Perunasa-

laatti on kanssa aika herkkua. Oi-

keastaan syön ihan kaikkea, mi-

tä äitikin. Äidin ruoat tuoksuvat ja

maistuvat paljon voimakkaammil-

ta, kuin kissojen purkkiruoat. Ker-

maviili on melkein ylihyvää.

Äidillä on tapana iltamyöhällä

mennä alakertaan ja sytyttää tak-

kaan tuli, tulta on kiva katsella.

Sitten se keltatöyhtökakadu vaatii

päästä äidin olkapäälle ja pääsee-

kin. Minä haluaisin myös silittää si-

tä lintua, mutta se on jotenkin kiel-

lettyä. Se lintu tavoittelee häntää-

ni, kummallista. Tässä asiassa äi-

ti on tiukka, en saa koskea lintuun.

Äiti yrittää kutoa sukkaa siinä te-

levisiota katsellessa ja yritän sitten

siinä salaa lähestyä lintua, joka is-

tuu äidin olkapäällä, hyppään soh-

valle ja lintu levittää siipensä ja uh-

kailee, silloin äiti nousee seisomaan

ja katselee pitkät tovit ohjelmia, ku-

toen koko ajan sukkaa. Kuuluuko-

han sukkaa kutoa seisaaltaan vai

johtuuko se tästä kissa-lintu asetel-

masta? Voi minulla on niin paljon

vielä opittavaa.

Alkuun ajattelin äidin olevan

alakuloinen, kun hän jää joskus

pitkäksi aikaa tuijottamaan pöy-

dän kantta keittiössä. Kesti aika to-

vin, ennen kuin huomasin, että en-

nen sitä tuijotusta hän asetti aina

pöydälle paperia ja siinä paperissa

oli kuvia ja koukeroita. Sitten yhte-

nä päivänä, kun taas jäin katsele-

maan sitä touhua ihmetyksissäni,

äiti selitti, että hän lukee! Näin mi-

nä opin joka päivä uusia asioita.

Äiti kysyy tuon tuostakin, mistä-

hän sinä pieni laiha kissa tulit sin-

ne Puistokadulle. Lapsi kun olen, en

osaa enää jälkikäteen sanoa.

Olen kuullut, kun äiti on keskus-

tellut asiasta toisten ihmisten kans-

sa. Hän on arvellut, että olen saat-

tanut tulla aika kaukaakin. Olen

kenties joutunut jonkun autoon ja

matkustanut ties vaikka 100 km ja

sitten Vammalassa pujahtanut au-

tosta, kuljettajan edes huomaamat-

ta, että mukana on ollut matkusta-

ja. Voi se näinkin olla, en minä pie-

ni iloinen kissa enää muista.

Tämä on kertomus elävästä elä-

mästä, jossa voi olla paljon ihme-

teltävää. Kertomus on kaikilta osil-

taan totta, mutta jotkin ajatukset,

joita olen arvellut ihmisten, kisso-

jen tai lintujen tekevän tai ajatte-

levan, saattavat olla omia ajatuk-

siani. Kissojen ajattelu tuntuu hie-

man poikkeavan ihmisten ajatte-

lusta ja sitten on niin paljon asioita

kissojen päässä, joiden ajatteluun

ihminen ei kerta kaikkiaan kyke-

ne. Mutta meillä on paljon opitta-

vaa toinen toisiltamme. Ihan elä-

mäni alkutaipaleesta en pysty kir-

joittamaan, koska meillä kissoil-

la elämä kulkee jaksoissa ja koska

edellinen jakso sulkeutui muistojen

laatikkoon, en voi siihen enää pa-

lata, tai ehkä joissain kohdin voin

muistaa jotakin. Nyt, kun minulla

on meneillään tämä nykyinen jak-

so, ei ole aihettakaan paljoa men-

neitä muistella, tässä jaksossa kun

tuntuu olevan niin paljon uutta

ja kiinnostavaa. Niin ja minähän

olen lapsi, vasta noin 5 kuukauden

ikäinen ja oppimista riittää joka

päivälle ja ihmettelemistä!

Miten alkoi tämä jakso

elämässäni

Se oli kolea syyspäivä, se perjantai

10.10.2008, kun minä pieni laiha

kissa seilailin Puistokatua puolel-

ta toiselle, onneksi kukaan ei aja-

nut ylitseni.

Yht´äkkiä huomasin, että mi-

nua seuraa joku ihminen ja pian

jo toinenkin. Säntäilin sinne tän-

ne ja yritin välillä naukuakin jo-

tain, katsoin niitä ihmisiä, mutta

minua pelotti. Minulla oli kylmä,

nälkä, tämä juoksentelu otti voi-

mille. Juoksin pizzerian pihaan,

sattumalta tietysti, sieltä tuli ulos

joku lauhkean ilmaston ihminen,

sellainen vikkelämpi ja mustatuk-

kainen, että heti sen huomasi, et-

tei ollut suomalainen. Ja vikkelä

hän olikin, nappasi minut syliinsä

ja antoi sille ensin perääni lähte-

neelle naiselle. Se toinen, nuorem-

pi nainenkin tuli paikalle ja yh-

teistuumin he päättivät viedä mi-

nut eläinlääkärille, vaikka en kyllä

tiennyt mitä se tarkoittaa, mut-

ta en pelännytkään. Tämän ihmi-

sen syli oli niin lämmin ja hän silit-

ti minun nuhruista turkkiani. Kun

pääsimme tämän nuoremman nai-

sen autoon ja tuuletin puhalsi au-

toon lämmintä ilmaa, olin nukah-

taa siihen paikkaan. Silmäni lup-

sahtelivat kiinni ja taas hieman

raolleen.

En ymmärtänyt, kun he oli-

vat niin huolissaan, ilma oli täyn-

nä kysymyksiä. He säälivät minua,

kun olin heidän sanoillaan ihan

hirvittävän laiha ja se paranemas-

sa ollut iso haava oikeassa poskes-

sani tuntui myös huolettavan näi-

tä kahta naista.

Siellä eläinlääkärin klinikal-

la minut laitettiin häkkiin odotta-

maan lääkärin paikalle tuloa. Löy-

täjäni kuului hätäisenä selittävän,

että oli menossa työtapaamiseen ja

palaisi katsomaan tilannetta, siis

minua, parin tunnin kuluttua.

Paikka tuntui minusta paratii-

silta, sain ruokaa, en edes muista

milloin olin viimeksi syönyt, sain

nukkua pehmeällä, kuivalla pedil-

lä. Kehräsin niin, että itsekään en

tuntenut ääntäni, tämä on onnea,

niin muistan ajatelleeni. Syksy on

ollut sateinen, aina käpälät märki-

nä, ja aina kylmä ja aina nälkä.

Ihmiset olivat rakastavia, he

tutkivat minua ja antoivat var-

muuden vuoksi antibioottia, kos-

ka poskeni haava oli aika iso. Sit-

ten kuulin elämässäni ensimmäi-

sen kerran korvapunkeista, minul-

la oli sellaisiakin, niihinkin sain

jotain myrkkyä, ymmärsin, ettei-

vät ne kuulu kissan korvaan. Minä

otin kaiken hoidon vastaan iloise-

na, tunsin kuinka he kaikki välittä-

vät minusta.

Ensimmäinen tapaaminen

eläinlääkärin kanssa oli oikein mu-

kava, kyllä ihmiset ovat mukavia!

Maija Latva

Arvostettu arkkitehti, Vam-

malassa parikymmentä vuot-

ta asunut Marja Rauhala on

tunnettu erityisesti tekemis-

tään kirkkojen korjaussuun-

nitelmista ja hänen arkistois-

taan löytyykin valtava määrä

kirkkojen kuvia, piirustuksia,

työselityksiä ja erilaisia selvi-

tyksiä. Hän kertoo, että kirk-

koarkkitehtuuri tuli hänen

elämäänsä ja töihinsä pian

valmistumisen jälkeen. Hän

on onnellinen, että saa tehdä

työtä sydäntään lähellä olevan

aihepiirin parissa.

Tapaan Marjan hänen ko-

tonaan Vammalan Kallialas-

sa. Olen varautunut astumaan

kotiin, jossa jokaisen huone-

kalun ja esineen paikka on

tarkkaan harkittu. Sydämelli-

nen arkkitehti tulee ovelle vas-

taan ja hänen takanaan minua

tutkiskelee useampikin kiin-

nostunut silmäpari. Toiset ute-

liaasti, toiset epäilevästi. Meil-

lä meneekin Marjan kans-

sa ensimmäinen tunti siihen,

kun puhumme hänen eläi-

mistään; kahdeksasta kissas-

ta ja kahdeksasta papukaijas-

ta. Molempien eläinlajien jou-

kosta löytyy useampikin yksi-

lö, jotka Marja on pelastanut

kiertolaisen elämästä. Niinpä

Marjan kotikin on sisustettu

juuri niin, että näillä löytölap-

silla on mukavat oltavat. Pa-

pukaijoilla on oma, lämmin,

kostea ja valoisa huone ja kis-

sakaverukset saavat elää var-

sinaisia kissanpäiviä koko ta-

lossa. Takkahuoneen lattialla

on tyhjiä pahvilaatikoita, jois-

sa pari kaverusta menee piilo-

leikkiä ja keskellä olohuoneen

lattiaa on kissojen kiipeily-

telineitä. Keittiön pöydällä

on elektroninen valokuvake-

hys, jossa pyörii kissojen ku-

via. Marjaa on helppo uskoa,

kun hän kertoo nauttivansa

elämästään eläintensä kanssa.

-Työni puolesta minulla on

niin paljon sosiaalisia kontak-

teja, että vapaa-aikani vietän

mieluiten mieheni ja eläinten

kanssa, hän kertoo.

Mieleenpainuvin työ

Kirkkoarkkitehtuuri on aina

kiinnostanut Marja Rauha-

laa. -Kirkot ovat rakennuksi-

na hyvin mielenkiintoisia ja

kauniita, hän toteaa. Valmis-

tuttuaan arkkitehdiksi Tam-

pereelta hän oli ensin jonkun

aikaa valmistalo!rman palve-

luksessa, kunnes pääsi museo-

viraston leipiin. Siellä hän toi-

mi jonkin aikaa myös tunne-

tun vanhojen työtapojen mes-

tarin, arkkitehti Panu Kailan

sijaisena paanututkimuksen

parissa. Perustettuaan oman

yrityksen Marja Rauhalan ei

ole tarvinnut palveluksiaan

mainostaa, sillä tieto naisen

taidosta on kiirinyt ahkerasti

seurakunnasta toiseen. Marja

tekee jonkin verran korjaus-

suunnitelmia myös vanhoi-

hin arvokohteisiin. Parasta ai-

kaa työn alla on Alajärvellä si-

jaitsevat Villa Väinölä ja Eero

Nelimarkan huvila, jotka mo-

lemmat ovat rakennussuojelu-

lailla suojeltuja kohteita.

Marjan mukaan yksi hä-

nen mielenkiintoisimmista

töistään on ollut ortodoksisen

rukoushuoneen suunnittelu

Pielaveden Taipaleen kylään.

Työtarjousta Marjalta kysyi

itse arkkipiispa Leo. -Näin

harvinainen työ sattuu suun-

nittelijan kohdalle vain ker-

ran elämässä. En edes osan-

nut kuvitella etukäteen, mi-

ten mieleenpainuva työ tulisi

olemaan, Marja kertoo. Suun-

nittelutyö alkoi heinäkuussa

2005 ja viime kesäkuussa tsa-

souna vihittiin käyttöönsä. -

Sen katossa on muuten käytet-

ty Tyrvään Pyhän Olavin kir-

kon paanutalkoista ylijääneitä

paanuja, hän lisää.

Kilometrejä kertyy

Kotisuunnittelua Marja ei läh-

tisi tekemään. -Siinä pitäisi ol-

la niin trenditietoinen, hän

miettii. Koska Marjan työ-

maat sijaitsevat hajallaan ym-

päri Suomea, nainen istuu au-

tossa pitkiä aikoja. Päiväs-

sä mittariin saattaa tulla jopa

1000 kilometriä. -Olen oppi-

nut käyttämään senkin ajan

hyvin, puhelimella voi hoitaa

monia asioita ja tehdä ajatus-

työtä, hän toteaa.

Marja myöntää, että on

vasta viime aikoina oppinut

ottamaan aikaa itselleenkin.

-Tosin tuo työsalkku tuntuu

seuraavan minua jopa Ame-

rikkaan, jossa mielelläni lo-

mailen, hän kertoo.

Kuntoaan Marja hoitaa

kuntosalilla sekä pelaamal-

la sulkapalloa. Rakas paikka

hänelle on kesämökki, joka

sijaitsee saaressa Kutalassa.

-Se on varmaan ainoa paik-

ka, jonne en ota töitäni mu-

kaan, hän miettii. Toinen ra-

kas paikka Marjalle on hänen

oma kotiseurakuntansa, Tam-

pereen ortodoksiseurakunta,

jossa hän toimii tällä hetkellä

seurakunnan neuvostossa ja

kiinteistölautakunnassa.

Tunnettu kirkkosuunnittelija

viihtyy eläintensä kanssa

”

Olen

varautunut

astumaan

kotiin, jossa

jokaisen

huonekalun ja

esineen paikka

on tarkkaan

harkittu.

Uusi koti

Keltatöytökakadu seuraa emäntäänsä välillä jopa kaupungille asioille ja auttelee puu-

tarhahommissakin. -Sen bravuuri on tiputella kuivia oksia pihapuista, Marja kertoo.

Pörröinen ja pehmeä britti nimeltään Lumi viihtyy Mar-

jan sylissä.

Kolumbus, pieni kissapoika.

Alueviestin lukijoiden iloksi Marja Rauhala on kirjoittanut tarinan

viimeisimmästä löytökissastaan Kolumbuksesta, pienestä kissapojasta.

Sitten saapui paikalle löytäjäni,

toivoin, ettei hän veisi minua pois

täältä ihanasta paikasta, jossa on

ruokaa ja lämmin ja pitkästä aikaa

turkkini oli lähes kuiva ja ympäril-

lä niin ystävällisiä ihmisiä.

Mutta niin vain lähdettiin, nyt

vähän jännitti, jos minä joudun

taas vaikka Puistokadulle. Ajettiin

sellainen matka, jonka kissa käyt-

täisi vaikkapa hiiren pyydystämi-

seen. Kilometreistä enkä minuu-

teista tiennyt mitään.

Puistokadulle en joutunut, me-

nimme johonkin taloon sisälle, toi-

seen kerrokseen ja kirjastohuo-

neeseen, silloin en kirjoista mi-

tään tiennyt, nyt jo tiedän. Minua

oli määrä pitää eristyksissä viikon

verran, etteivät ne viheliäiset kor-

vapunkit tartu, niin kuulin lääkä-

rin sanovan löytäjälleni. Lapsi kun

olen, en niin ymmärtänyt, että ke-

hen ne tarttuisivat ja mitä yleensä

tarttuminen tarkoittaa.

Hetken ihmettelin hiljaisuutta

ja katselin huonetta, johon minulle

tuotiin hiekkalaatikko, vettä, ruo-

kaa ja pehmoistakin pehmoisempi

peti. Olin niin uuvuksissa, että pa-

ri päivää meni nukkuessa. Sitten

aloin kuulemaan ääniä, ne olivat

kissojen ääniä. Nyt olin levännyt

sen verran, että halusin jo lähteä

katselemaan ympärilleni. Löytäjä-

ni ei päästänyt minua, sitä en ym-

märtänyt. Mutta sitten taloon tuli

Marjan Pullea ja kulunut työsalkku on

käynyt monta kertaa Amerikassakin.

Page 18 - Alueviesti_52_2008