Page 9 - Alueviesti_01_2010

9 Torstai tammikuun 7. 2010
Olin Kuopiossa silloin
1941, kun alkoi taas sodan-
merkkejä olla ilmassa. En
saanut kutsua, mutta sitten
ilmestyivät tolppiin ”fla-
kut”, että kaikkien reservi-
läisten on ilmoittauduttava
määrätyssä paikassa. Niin
sitten teinkin, ja sain he-
ti määräyksen lähteä Vak-
ka-Suomen sotilaspiiriin
Raumalle. Sieltä sain mää-
räyksen ilmoittautua Pio-
neeripataljoona 29:ssä, jo-
ta koottiin Köyliössä.
Oli juhannusaatto, kun
menin pioneeripataljoo-
naan ja sain vakanssin toi-
sesta komppaniasta kirju-
rina. Juhannuspäivänä läh-
dettiin Kauttuan asemalta
kohti itää. Poikettiin Lah-
den lähellä olevaan Nasto-
laan ja siellä oltiin muuta-
ma päivä. Sieltä lähdettiin
junalla, ”mullivaunuissa”
köllöteltiin, ja tultiin Jo-
ensuuhun. Siitä mentiin
eteenpäin ja muistaakse-
ni Kaltimon asemalla ju-
na purettiin, ja marssit-
tiin Tuupovaaraan. Tuu-
povaarsta siirryttiin aivan
rajan pintaan ja asuttiin
teltoissa.
Oli se aika jytinää, kun
sitten eräänä aamuna oma
tykistö alkoi paahtaa ja niin
olimme taas sodan keskel-
lä. Mahtavaa oli, toista kuin
talvisodassa, kun omat pat-
terit ampuivat ylitsemme ja
tykkejä tuntui olevan. Kär-
kiporukan perässä ylitim-
me rajan, samoin kuin yli-
timme vanhan rajan Ko-
latselässä, nimi on jäänyt
matkan varrelta mieleeni.
Korpiselän kirkolla py-
sähdyttiin pieneksi aikaa.
Korpiselän kirkkomaahan
oli väliaikaisesti haudattu
sankarivainajia, jotka olivat
matkan varrella kaatuneet.
Siellä oli siskoni mieskin,
Kollaalla kaatunut. Erilais-
ten vaiheiden kautta tulim-
me Vieljärvelle, jossa olim-
me hiukan pidemmän ajan.
Olin velimiehen kans-
sa ahkerassa kirjeenvaih-
dossa. Olinpaikan nimiä
ei saanut mainita, emme-
kä näin voineet aavistaa,
että olimme samassa mä-
essä, hän toisella puolella.
Velimies oli nähnyt jouk-
ko-osastomme kilven tien
poskessa ja tuli tapamaan
minua. Tapaaminen oli
iloinen.
Vieljärveltä, syksyn ol-
lessa jo pitkällä, tulimme
monien vaiheiden kaut-
ta Petroskoihin (Äänislin-
Kustaa Koskinen: Muistelmia jatkosodasta 1941-44
naan). Petroskoista menim-
me Solomannin salmen kaut-
ta Palonkylään. Palokylän lä-
hellä oli iso, noin 200 miestä
käsittävä vihollispartio yllättä-
nyt tykistöpatterin. Siinä kaa-
tui kaksi saman kylän miestä.
Kun me hälytettynä tulimme
paikalle, oli eräs jääkärijouk-
kue jo selvittänyt tilanteen rai-
lakkaasti tuhoamalla melkein
koko vihollisporukan. Kaatu-
neita venäläisiä oli sikinsokin
tykistäpatterin alueella.
Palokylästä tulimme Käp-
päselkään, jossa olimme pi-
dempään. Olin aikaisemmin
saanut siirron Pioneeripatal-
joona 29:n esikuntaan ja Kä-
ppäselässä sain siirron I divi-
sioonan Pioneeritoimistoon,
toimistoaliupseerin tehtä-
vään. Asuimme karjalaistalos-
sa, jonka alakerrassa oli navet-
tatilat (läävä).
Joulu 1941 vietettiin tässä
talossa. Joulun tunnelmaa ko-
etettiin saada joulukuusineen.
Äänislahdelle, Tulvojalle oli
jäätynyt Petroskoista evaku-
ointitavaraa täynnä olevia lot-
jia, joiden omistamisesta al-
kuun käytiin kovaa kahinaa.
Meikäläisille ne kuitenkin jäi-
vät. Niistä evakuoitiin jouluk-
si kaikenlaista, vehnäjauhoja
ja rasvaa. Ja niin sitten pais-
tettiin ”präiskäleitä” jouluk-
si. Ensimmäisen kerran mais-
toin silloin ravunlihasäilykkei-
tä, joita sieltä evakuoitiin. Yh-
teinen joulujuhla kylässä oli
eräässä isossa karjalaispirtis-
sä. Muistan, millä hartaudel-
la siellä veisattiin jouluvirsiä
ja Kodin kynttilät -laulua, joka
silloin oli uusi.
Karhumäki vallattiin ja niin
divisioonan pioneeritoimisto-
kin siirtyi sinne. Talvi kului
esikuntahommissa Karhumä-
essä.
Keväällä anoin siirtoa nel-
jänteen konekiväärikomppa-
niaan JR 56:een. 11.3.1942
sain siirron JR 56:n I Pataljoo-
nan konekiväärikomppani-
aan. Tulin 4/JR 56:n ryhmän-
johtajaksi Hiisjärvelle, jossa
silloin oltiin linjassa. Korsu oli
niin alavalla paikalla, että jal-
kopäässä oli aina vettä puoli-
sen metriä, vaikka sitä kuinka
olisi omatekoisilla pumpuilla
koetettu pois.
Näin alkoi vaihe Karhu-
mäen pohjoispuolella Maase-
län kannaksella, eri paikoissa.
Olimme Hiisjärvellä, Vuoli-
järvellä, Krivillä Maaselän ho-
tellia vastapäätä ja Salmijoella
muun muassa.
Partiokahakoita oli aina sil-
loin tällöin. Kerran, oliko -43
talvella, tuli toisen koneki-
väärini eteen iso vihollispar-
tio. Piikkilankaesteellä lau-
kesi valoansa ja yllättä-
mään yrittänyt viholli-
nen huomattiin ajoissa.
Sinne piikkilangoille se
porukka melkein koko-
naan jäikin. Tulkoon
tässä nyt tämä tapaus
mainituksi.
Niin sitä kului mon-
ta vuotta, linjassa, vä-
lillä aina pienen aikaa
huilaamassa, ja lomat
kiersivät tasaista tah-
tia. Joku keksi sellai-
sen merkkikielen,
että kun ammuttiin
tat-tattattattat, niin
venäjän poika vas-
tasi samalla tavalla.
Tätä kansainvalistä
keskustelua jatkui
talviyönä väliin pit-
käänkin.
Se oli suuri tapa-
us, kun me porukal-
la kerättiin rahaa ja
ostettiin ASA-ra-
dio. Kyllä siitä oli
paljon iloa, mutta
kyllä sitä huolella
hoidettiinkin.Täy-
tyy sanoa, että oli haikea paik-
ka, kun silloin -44 lähdettiin
peräytymään ja minä löin ra-
dion säpäleiksi korsun nurkal-
la, kun mitään ei otettu mu-
kaan.
Minulla oli oma petromaxi.
En alkuaikoina pelannut kort-
tia ollenkaan ja kun sammu-
tin petromaxini, korttimiehet
kiroilivat, kun joutuivat pieni-
en tuikkujen valossa ”silmiä”
katsomaan. Kerran, kun hui-
luupaikalta lähdettiin linjaan
ja pojat olivat taas pelaamas-
sa, niin sanoin, että he antai-
sivat minullekin ”pojan”, tämä
oli kevättalvella -43. Siitä lähti-
en olin aina korttiporukassa ja
kyllä petromaxi palaa sai.
Näin sitä kului 2,5 vuotta.
Huiluupaikalle, oliko se Ah-
venjärvelle, takalinjan mie-
het olivat rakentaneet kome-
an hallin ja sotilaskodin, joka
sai nimekseen Mottihalli. Lo-
mat odotettuina pyörivät. Lo-
man päättyminen ja kotoa läh-
tö oli aina haikeaa.
Juhannusaaton tietämiin
-44 ryssä ampui asemiimme
täyslaidallisen suoralla suun-
tauksella. Ikään kuin merkik-
si, että lähtekääs nyp’ pojaat.
Niin sitä sitten lähdettiinkin
ja kiireesti, mutta motissa ol-
tiin. Metsiä pitkin päästiin kui-
tenkin pois, suuremmitta vai-
keuksitta. Korsut oli määrä jät-
tää siistiin kuntoon, ikään kuin
malliksi. Puserot oli määrä tah-
ria lehtivihreällä maastopu-
vuiksi. Kun me vetäydymme,
oli silloin tavallisen kylmää ke-
säpuseroissamme. Peräännyt-
tiin pikku hiljaa. Aina välillä
otettiin yhteen joissakinmäis-
sä ja ojan takana. Me lähdim-
me, konekiväärin jalusta jätet-
tiin kuormastoon ja varsinai-
seen pantiin sellainen kuusen-
haarukka jalustaksi. Silloin sai
kk:n pian toimintavalmiiksi ja
sitä tarvittiin. Noihin aikoi-
hin tuli kuvaan mukaan ryssi-
en maataistelukoneet. Ne oli-
vat yksiä viheliäisiä, sillä niis-
sä oli suuri tulivoima ja tulta
tuli eteen ja taakse.
Niin sitä sitten monien
vaiheiden jälkeen tultiin Suo-
men puolelle, Loimolaan. Sii-
hen pysähdyttiin ja tukevas-
ti, kun oli ylitetty talvisodassa
kuuluisaksi tullut Kollaanjo-
kikin. Loimolassa linjat piti-
vät sodan loppuun asti.
Tulkoon tässä nyt vielä
mainituksi viimeinen raila-
kas vastaisku erääseen suo-
saarekkeeseen Kakrakan-
kaalla. Siihen mentiin tosiaan
railakkaasti ja vastahyökkäys
onnistui hyvin, mutta puoles-
sa välissä mäkeä tuli sellai-
nen vastus, keskityksineen,
että siihen oli pysähdyttävä.
Siihen jäätiin makaamaan ja
kaivettiin jonkunlaiset kuo-
pat taisteluasemiksi.
Seuraavana aamuna rys-
sä tarkkuutti tykistönsä. En-
sin meni yli ja sitten tuli ly-
hyt, mutta sittten tuli paikalle
linjaamme. Tykistötuli loppui
ja sanoinkin pojille, että pian
alkaa. Ja niin sitten jonkun
ajan päästä ryssä antoi sellai-
sen keskityksen ja ihan kuop-
piemme tasolle. Sitten läh-
ti jalkaväki tulemaan ja nii-
tä tuli paljon. Kaikilla soivat
konepistoolit ja niin meidän
oli lähdettävä, ei siinä autta-
nut mikään.
Loppukesästä syksyyn ol-
tiin linjassa. Asuttiin kone-
kivääreiden välittömässä lä-
heisyydessä, takana olevassa
maakuopassa. Tänne maa-
kuoppaan sain tiedon, että
nuorin veljeni oli kaatunut
Kannaksella 3.8.-44.
Kaivoimme korsun tuki-
kohtaamme ja se valmistui
juuri ennen kuin rauha tu-
li. Kun lähetti aamulla tuli sa-
nomaan, että nyt tulee rauha,
sanoin pojille, että keittäisim-
me rauhan korvikkeet. Kun
rauhan piti alkaa, menimme
korsun ovi aukosta ulos. Mut-
ta eikös vaan vihulaisen puo-
lelta kuulunut, kun koroho-
ron putkeen pantiin tavaraa
ja kuinka ollakaan, kranut tu-
livat juuri meidän tukikoh-
taamme. Kun vähitellen vi-
hanpito kuitenkin seuraava-
na päivänä loppui, ei sitä tah-
tonut todeksi uskoa. Menin
kaverin kanssa välimaastoon
katsomaan oliko siellä ketään.
Emme saaneet yhteyttä, ase-
mat olivat tyhjänä, olivat ve-
täytyneet kauemmaksi.
Sain komennuksen ko-
mennuskuntaan, joka lähti
taakse katsomaan uusia ase-
mia, vanhan rajan tuntumaan.
Sieltä sitten porukan mukana
marssimalla tulimme Öllölän
kautta Tuupovaaran Revon-
kylään. Revonkylässä odo-
timme kotiuttamista. Sitä vä-
hän purnasimme, kun aika
tuli pitkäksi. Joukkueenjohta-
ja Säilä sanoi: ”Eikös teille po-
jat luvattu, että kun sota lop-
puu niin saatte maata. Niin et-
tä pojat, maakkaa ny”.
Viikkoa ennen kuin toiset
minä sain komennuksen läh-
teä kotipitäjään. Tehtävänä
oli järjestää kotiuttamisjuh-
la seurantalolle, kun poruk-
ka tulee, ja niin teinkin. Ko-
tiuttamisjuhla pidettiin Pa-
nelian seurantalolla ja mie-
het kotiutettiin.
Niin päättyi kohdaltani-
kin 1941 juhannusaattona al-
kanut jatkosotareissu kestet-
tyään 3 vuotta 5 kuukautta ja
2 päivää. 17-vuotiaana läh-
din talvisotareissulle ja olin
nyt 23-vuotias.
Paljon kaatui kavereita
viereltäni talvi- ja jatkoso-
dassa. KUNNIA HEIDÄN
MUISTOLLEEN! Itse ko-
en saaneeni ihmeellisen var-
jeluksen, kun ei pahemmin
käynyt. Tästä kiitän vilpit-
tömästi Jumalaa. Tunnustan
hartaasti, että vissiä turvalli-
suudentunnetta siitä itse ku-
kin sai, niin kuin tiedän.
Vammalalainen 88-vuotias sotaveteraani Kustaa Koski-
nen jatkaa muistelujaan ja kertoo nyt kokemuksistaan
jatkosodassa.
Alikersantti Kus-
taa Koskinen tuhotun Klimin edessä. Kannella
seisoo Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Lauri Törni.
Veljesten tapaaminen Vieljärvellä. ”Velimies oli nähnyt joukko-osastomme kilven tien poskessa ja tuli tapamaan
minua. Tapaaminen oli iloinen.” Jalkaväkirykmentti 56:n juhlallinen tapaaminen, johon myös Koskinen osallistui.
”
Lähtekääs
nyp’ pojaat.
”
Itse koen saaneeni ihmeellisen
varjeluksen, kun ei pahemmin
käynyt. Tästä kiitän
vilpittömästi Jumalaa.
”
Niin että pojat,
maakkaa ny.