17
Keskiviikko joulukuun 2. 2015
den normaaliin, huolet-
tomaan lapsuuteen. ”Ko-
tonakin tunnelma oli tie-
tysti stressaantunut ja
koin että Artturin sisaruk-
set jäivät vähälle huomiol-
le”, Kati kertoo.
■
KOSKA ARTTURIN
HOITO
Taysissa ei tuo-
nut toivottavia tuloksia,
hän sai paikan Helsingin
Syömishäiriökeskukses-
ta. Siellä Artturi oli kaksi
vuotta ja seitsemän kuu-
kautta, ja hoito tuntuikin
aluksi toimivan. Vähitel-
len Artturin vointi kuiten-
kin heikkeni niin, että hä-
nen tilansa oli hengenvaa-
rallinen.
Kun Artturin sairautta
oli kestänyt viisi vuotta,
hänet siirrettiin Pitkänie-
men sairaalan EVA-yksik-
köön. Siellä tilanne alkoi
vähän helpottaa.
Vuoden 2013 alkupuolel-
la Artturi näytti jo syövän
lähes kaiken ruokansa, ja
annokset olivat melko iso-
ja. Paino junnasi silti pai-
koillaan.
■
HUHTIKUUSSA 2013
NIKALIN
perhettä kohta-
si suuri suru. Perheen isä
Ari menehtyi traagisessa
onnettomuudessa.
Joimme aamukahvia. Ari
jutteli iloisesti edellisillan
puhelustaan Artturin kans-
sa. Heillä oli ollut hyvä jut-
tutuokio. Halasimme ohi-
mennen, ennen kuin Ari me-
ni ulos ja lähti hakemaan
traktorilla naapurikylästä
sahanpurukuormaa kuivik-
keeksi sikalaan. Panin vie-
lä kahvin tippumaan, jot-
ta voisimme Arin palattua
viettää arkiaamujemme ko-
hokohdan, juoda aamupäi-
väkahvin kahdestaan.
■
SITÄ YHTEISTÄ AA-
MUKAHVITUOKIOTA
ei
enää tullut. Arin trakto-
ri oli kaatunut ja hän oli
jäänyt sen alle. Kati me-
netti puolisonsa, lasten-
sa isän, työtoverinsa, yri-
tyskumppaninsa, parhaan
ystävänsä ja rakkaimpan-
sa. Perheen isä oli peruut-
tamattomasti poissa.
Seuraavat päivät ja vii-
kot Arin kuoleman jälkeen
ovat pelkkää mustaa. Elin
hengenveto kerrallaan. En
saattanut ymmärtää, mi-
ten jatkaisin elämääni il-
man Aria ja miten jaksai-
sin kaiken kuormani yksin,
ilman häntä. Musertavan
surun keskellä tunsin, et-
tä vaikka minä en jaksanut,
joku kannatteli. Niissä päi-
vissä oli vahva Jumalan läs-
näolo.
■
KATI MUISTELEE
LÄMMÖLLÄ,
miten ys-
tävät, sukulaiset ja kyläläi-
set, jopa tuntemattomat-
kin ihmiset tulivat per-
heen avuksi. ”He laittoi-
vat ruokaa, siivosivat, toi-
vat leivonnaisia, pesivät
pyykkiä, tekivät pihatöi-
tä ja jakoivat meidän su-
rumme. Täällä Kutalassa
on ihmeellisen ihana vä-
littämisen ilmapiiri.”
■
KAIKESTA HUOLI-
MATTA ELÄMÄ
jatkui
suuren surunkin keskellä.
Viikot ja kuukaudet me-
nivät eteenpäin, kunnes
syksyllä alkoi näyttää sil-
tä, että Nikalit menettäi-
sivät Artturinkin. Hän ei
suostunut juuri syömään.
■
KUIN IHMEEN KAU-
PALLA
Artturin tila al-
koi kuitenkin taas kohota
pikkuhiljaa. 18-vuotiaa-
na EVAn hoitojakso päät-
tyi ja Artturi muutti kotiin
noin vuosi sitten, yli vii-
den vuoden jälkeen. Koto-
na oli pääosin hyviä het-
kiä. Artturi on sosiaalinen
ja iloinen, hyvän huu-
morintajun omaava nuo-
ri mies.
Tämän vuoden maalis-
kuuhun tultaessa Artturin
paino oli taas lähtenyt las-
kemaan ja hän joutui ta-
kaisin sairaalaan.
■
NYT ARTTURI ASUU
kotona. Kati ei etukäteen
sure mahdollisesti eteen
tulevia murheita.
”Arinkin kanssa pu-
huimme aina, että mei-
dän elämämme on tällais-
ta, ja siihen pitää sopeu-
tua. En halua katkeroitua,
elämässä on niin paljon
hyviäkin asioita. Minul-
la on kolme ihanaa ja ra-
kasta lasta. Vaikka heidän
isänsä ei enää kanssam-
me olekaan, hän elää mi-
nulle näissä lapsissa ja sii-
nä kaikessa, mitä olemme
yhdessä kokeneet ja saa-
neet aikaan.”
Olemme aina saaneet
apua silloin kun olemme si-
tä tarvinneet, mutta aina
apu ei ole ollut oikeanlaista
Artturin sairauteen. Arttu-
rin isän kuoltua hoitohenki-
lökunta ei myöskään mieles-
täni osannut kohdata Arttu-
rin surua mitenkään ja tu-
kea häntä siinä.
Olisin toivonut, että Art-
turille olisi oltu rinnallakul-
kijana. Sen sijaan että tar-
tuttiin pelkkiin oireisiin, oli-
si pitänyt yrittää helpottaa
Artturin järjettömän pahaa
oloa. Olisin toivonut, että
hänet olisi kohdattu tasaver-
taisena ja häntä olisi kuun-
neltu hyväksyvässä ilmapii-
rissä. Hyväksyntä ja tasave-
roinen kohtelu ovat anorek-
tikolla erittäin tärkeitä, kos-
ka anorektikko inhoaa itse-
ään.
■
KATIN MUKAAN PA-
RASTA
hoitoa Artturi on
saanut Helsingin Syömis-
häiriökeskuksessa ja kii-
tosta häneltä saa myös Pit-
käniemen aikuispsykiatri-
an osasto. ”Pirkanmaalle
pitäisi ehdottomasti saa-
da anoreksiaan erikois-
tunut yksikkö. Anoreksia
on vaikea sairaus, eikä sen
synnystä tiedetä tarpeeksi.
Kyse ei myöskään ole lä-
hinnä teinityttöjä koske-
vasta sairaudesta, vaan sii-
hen sairastuvat myös po-
jat yhä enenevässä mää-
rin”, Kati tietää. Hänen
mukaansa on tärkeää, et-
tä tietoisuus ja sen kaut-
ta ymmärrys anoreksiaa
kohtaan lisääntyy. Myös
sairaita hoitavalla henki-
löstöllä.
■
KATILLA ON HOI-
DETTAVANAAN
isohko
maatila ja sikala. Sikalas-
sa ja tilan kevät- ja syys-
töissä hänellä on apu-
naan ulkopuolista työ-
voimaa. Tärkeänä apuna
maatilan töissä on myös
Katin appiukko. Kolmes-
ta lapsesta kotona asuu
kaksi, Artturi sekä hänen
15-vuotias pikkuveljen-
sä. Vanhin tytär opiske-
lee Jyväskylässä. Kahden
tilan viljelyyn ja sikalan
töihin liittyvät asiat ja
paperityöt vievät paljon
Katin aikaa. Halutessaan
ajatella jotakin rentout-
tavaa, hän sisustaa ko-
tiaan. Se näkyykin kaik-
kialla isossa, kauniissa
maatalossa. Kunniapai-
kalla senkin päällä on
Ari-isän valokuva.
■
VAIKKA KIRJAN JUL-
KAISUSTA
on vasta muu-
tama päivä, Kati on jo saa-
nut paljon yhteydenotto-
ja. ”Luin Artturille vieste-
jä ja hän iloitsi kanssani
siitä, että tarinamme on
jo nyt voinut antaa samaa
läpikäyville lohtua ja toi-
voa.”
Kursiivilla kirjoitetut ovat
lainauksia Ei mitään hyvää
minulle -kirjasta.
Kirja tehty avuksi ja rohkaisuksi
•
Maija Latva
Ei mitään hyvää minulle
-kir-
jan kirjoittaja on journalis-
ti ja Nokian Uutisten päätoi-
mittaja
Minna Ala-Heikki-
lä
. Hän luonnehtii teostaan
kertomukseksi sopeutumises-
ta, selviytymisestä ja toivosta.
Ala-Heikkilä on kirjoittanut
teoksensa avuksi ja rohkaisuk-
si syömishäiriöisille ja heidän
läheisilleen sekä kaikille muil-
lekin, jotka kamppailevat jon-
kin sairauden tai kärsimyksen
vuoksi. Kirja sopii erittäin hy-
vin myös hoito- ja mielenter-
veysalojen ammattilaisille.
■
SUONIEMEN METSÄS-
TYSSEURAN JUHLISSA
vuonna 2013 Minna Ala-
Heikkilä istui samassa pöydäs-
sä
Kati
ja
Ari Nikalin
kans-
sa. Jutellessaan Artturin tilan-
teesta Kati Nikali tokaisi Ala-
Heikkilälle, että ”Tee tästä kir-
ja.” Ari Nikalikin lämpeni aja-
tukselle.
Neljän päivän päästä Ari
menehtyi traagisessa onnet-
tomuudessa. Sekä Kati Nika-
lille että Ala-Heikkilälle on
hyvin tärkeää, että kirjalle on
olemassa Artturin isän hyväk-
syntä.
■
ALA-HEIKKILÄ KERTOO
JÄNNITTÄNEENSÄ
eniten
sitä, kokevatko Kati ja Arttu-
ri, että hän on tuonut heidän
asiansa esiin niin kuin he ovat
sen kokeneet.
”Vaikka Artturi antoi kirja-
ajatukselle suostumuksensa,
pohdin onko näin kipeiden
asioiden ja kokemusten tuon-
ti julkisuuteen oikein. Täs-
sä pohdinnassani sain tukea
Helsingin Syömishäiriökes-
kuksen toiminnanjohtajalta
ja sain monella tapaa tuntea,
että olen oikealla ja tärkeällä
asialla”, Ala-Heikkilä toteaa.
■
KIRJAN KIRJOITTAMI-
NEN KESTI
kaikkine haas-
tatteluineen ja aineiston ke-
räämisineen yli vuoden. Var-
sinainen kirjoitustyö alkoi
loppukesästä. Koko lomansa
ajan Ala-Heikkilä istui aamus-
ta pitkälle iltaan kirjoittamas-
sa. ”Karsin kaikki ylimääräiset
menot kalenteristani. Huoli
ajan riittämisestä katosi kui-
tenkin nopeasti, koska tunsin
niin suurta intoa tehtävääni
kohtaan, että tekstiä syntyi
helposti. Olen kiitollinen, et-
tä sain tehdä tämän kirjan”,
Ala-Heikkilä sanoo.
■
PUHEENVUORON KIR-
JASSA SAAVAT
myös Arttu-
ri, hänen sisaruksensa
Arvo
ja
Anniina
, Helsingin Syö-
mishäiriökeskuksen toimin-
nanjohtaja
Pia Charpen-
tier
, Taysin nuorisopsykiat-
rian palveluiden ylilääkäri
Riittakerttu Kaltiala-Heino
,
Artturin tukihenkilö, psyko-
logi ja itsekin anoreksian sai-
rastanut
Alma Sipilä
, Taysin
nuorisopsykiatrian vastuu-
alueen osastonylilääkäri
Jaa-
na Ruuska
sekä Artturin toi-
nen tukihenkilö
Johanna Ki-
vimäki
.
Pahimmillaan anorektikon
ahdistus on niin voimakasta, et-
tä se on järjen ulottumattomissa
olevaa pakokauhua. Anorektik-
ko on pimeässä kahdestaan ano-
reksian kanssa. Hän luulee, että
hänen selviytymisensä on kiinni
siitä, että hän pitää kiinni syö-
mättömyyden köydestä niin lu-
jaa kuin pystyy, joten hänestä
on mieletöntä, että muut käske-
vät irrottaa siitä.
(Artturin tukihenkilön Al-
ma Sipilän puheenvuoro kir-
jassa. Sipilä on psykologi ja
sairastanut anoreksian itse-
kin.)
Minna Ala-Heikkilä on
journalisti ja Nokian Uu-
tisten päätoimittaja. Ku-
va: Antti Ala-Heikkilä.
Arajärven elämä kansien väliin
▶
Lions Club Lauttakylän työryhmä taltioi kunnanlääkärin perinnetiedot
elämäkertakuvateokseksi.
•
Laura Haavisto
Liki kolme vuotta ovat LC
Lauttakylän
Antti Seppä
,
Antti Nieminen
,
Kale-
vi Vatja
,
Uuno Kulmala
ja
Reino Äikiä
kokoon-
tuneet joka keskiviik-
ko Sammun Invatuval-
le suunnittelemaan
Han-
nu E. Arajärvestä
kerto-
vaa kirjaa.
Arajärvi toimi kunnan-
lääkärinä Huittisissa vuo-
sina 1934-1967.
”Sepän Antti sen aja-
tuksen otti esille kevääl-
lä 2012. Olemme toteut-
taneet samalla porukalla
jo aiemmin isoja projek-
teja ja kai meillä oli vä-
hän vierotusoireita, että
jotain piti taas päästä te-
kemään”, Kulmala nau-
rahtaa.
”Kukaan ei edes kyseen-
alaistanut ideaa missään
vaiheessa. Aluksi kuiten-
kin ajattelimme, että ke-
räämme vain Arajärven pe-
rinnetiedon turvaan ennen
kuin se häviää. Vasta myö-
hemmin päädyimme ko-
koamaan ne kirjaksi”, Vat-
ja kertoo.
Työryhmä aloitti kirjan
tekemisen aivan viimeisil-
lä mahdollisilla hetkillä.
■
”JOKA KUUKAUSI SE
joukko harvenee, jolla on
muistoja kunnanlääkäris-
tä. Kymmenen vuoden
kuluttua tämä projekti oli-
si ollut jo täysin mahdo-
ton”, Nieminen tietää.
Kertyneen materiaalin
määrä pääsi kuitenkin yl-
lättämään työryhmän.
”Lopulta vain pieni osa
mahtui kirjaan. Mielen-
kiintoista oli se, että mo-
net ihmiset osasivat ker-
toa samoja asioita, mikä
osoittaa että kunnanlää-
kärin tekemiset ovat ai-
na kiinnostaneet”, Vatja
uskoo.
Arajärvi-kirjassa on 240
sivua ja se sisältää yli 350
valokuvaa.
Kirjan suola ovat lyhyet
ja hauskat Arajärvi-jutut.
Mikään helppo työ kir-
jan toteutus ei ole ollut.
”Materiaali oli hajallaan
ja meidän piti haastatella
kymmeniä ihmisiä. Ara-
järven lapset Pekka, Ul-
la ja Heikki ovat olleet ai-
van avaintekijä kirjan on-
nistumisen kannalta”, Äi-
kiä pohtii.
Työryhmä etsi Arajär-
vestä muistoja omaavia
henkilöitä esimerkiksi leh-
ti-ilmoituksilla.
”Monta kertaa joku
saattoi pysäytää vaikka
kaupassa ja kertoa oman
muistonsa. Siinä piti sit-
ten mennä suoraan ko-
tiin ja kirjoittaa se heti tal-
teen”, Vatja sanoo.
Kirjassa ääneen pääse-
vät niin sairaanhoitohen-
kilökunta, potilaat kuin
muutkin Arajärven tunte-
neet henkilöt.
■
HANNU E. ARAJÄRVI
oli todellinen persoona,
johon sen aikainen sai-
raanhoito henkilöityi.
”Arajärven tyyli oli rons-
ki ja joskus hän saattoi jopa
pelästyttää potilaan puheil-
laan. Hän oli kuitenkin ää-
rettömän taitava yleislääkä-
ri ja kirurgi”, Äikiä kertoo.
Arajärven haave olikin
aina ollut valmistua am-
mattitaitoiseksi kirurgiksi.
”Hän kävi kovan käy-
tännön koulun rintamalla.
Varmasti juuri se muova-
si hänestä niin suoran ja
päätöksissä nopean mie-
hen”, Vatja uskoo.
Arajärvi seurasi aikaansa,
luki paljon ja nukkui vähän.
”Huittisten sairaalan eli
nykyisen terveyskeskuk-
sen kehittäminen on ol-
lut pitkälti Arajärven käsi-
alaa”, Kulmala muistuttaa.
