Page 16 - Alueviesti_24

Torstai kesäkuun 16. 2005

16

Tai jotain sinnepäin, näil-

lä lukemilla ei minuutintark-

ka aika ole niin ihmeen tär-

keä asia, kasvoi nykyisen

Itämeren paikalla suunnat-

tomia mäntymetsiä, puut

olivat sukua meidän nykyi-

sille männyillemme. Sitten

ilmasto lämpeni ja puut al-

koivat erittää valtavia mää-

riä pihkaa jota tippui maa-

han ja joutui puroihin ja jo-

kiin ja kulkeutui meren ran-

noille maakerroksiin ja ki-

vettyi sinne.

Harppaamme kertomukses-

sa eteenpäin (ajan säästämisek-

si) muutamia kymmeniä mil-

joonia vuosia. Roomalainen

historioitsija Tacitus kuvaa

pohjoisen meren rannoilla asu-

via barbaareja joilta ostetaan

electrum-nimistä haluttua me-

ripihkaa, kallista korujen raa-

ka-ainetta, sitä oli jo silloin

parituhatta vuotta kuljetettu

läpi silloisen Euroopan loput-

tomien metsienVälimeren ran-

tojen sivistyskansojen käytet-

täväksi, jameripihkaesineitäon

löydetty faaraoiden haudoista-

kin, myös muinaisen Mykenen

kuningashaudoista on tehty

meripihkalöytöjä. Se kelpasi

rahaksi, vaihdon välineeksi,

Vammalan kansalliset seniorit kevätretkellä.

40 miljoonaa vuotta sitten

sitä kannatti rahdata kädestä

käteen tuhannen kilometrin

päähän vaeltavan kauppiaan

repussa tai rannikkopurren ah-

taudessa, se oli paikallista kul-

taa joka korvasi puuttuvat mal-

mit.

Ja sitä kannatti lähteä kat-

somaan ihan paikan päälle

nyky-Suomestakin, matkaa

kun ei ole kuin kuusisataa ki-

lometriä. Kaksikymmentäkuu-

si Vammalan kansallista seni-

oria oli istunut maanantaina

9.5.bussissaaamuyönmatkalla

Vantaalle, odottanut kaksi tun-

tia konetta, senjälkeen lento-

koneessa aamupäivällä puoli-

toista tuntia päästen Vilnaan

saakka, taas bussissa kaupun-

kikierroksella tutustumassa

vanhan kaupungin keskustaan,

ja sitten pujottelimme väsynei-

nä ja nälkäisinä jälleen yhdet

kiviportaat alas ahdasta ja mut-

kallista porraskäytävää kella-

riin. Siellä ne olivat. Meripih-

kaa kaiken värisenä ja muo-

toisena, valaistut hyllyt täyn-

nään. Kävelemme paksua la-

sia olevalla lattialla, jalkojem-

me alla mönkii metrin pituisia

muinaisliskoja, onneksi eivät

eläviä, nurkassa kohoaa suun-

naton puu pihkamöykkyjä tih-

kuen, katkenneesta oksasta

roikkuu nyrkin kokoinen pih-

kapisara. Hiomattomina ne oli-

vat mitäänsanomattomia möh-

käleitä, puhtaiksi hangattuina

ja hiottuina ne hohtivat sala-

peräistä kullankeltaista valoa,

niiden sisään vangituiksi jää-

neet hyönteiset toivat tervei-

siä helteisistä metsistä kymme-

nien vuosimiljoonien takaa.

Luonnolle aika on halpaa, jäl-

leen tunsi ihminen oman kato-

avaisuutensa sen kulussa.

Olimme saaneet muutaman

ajatuksen, oli kannattanut tul-

la.

Bussimme ei päässyt hotel-

lin eteen, pitkien portaiden kii-

peäminen kukkulan rinnettä

kävi hyvästä verryttelystä, van-

ha palatsi oli uusittu kuin mei-

tä varten, sisustus oli niin tyy-

lipuhdas että kaipasimme huo-

neiden puuttuvia nojatuoleja,

onneksi televisio piti meidät

ajan tasalla jääkiekon tilantees-

ta. Kukkulalta näkyi vain osa

Vilnan kymmenistä kirkoista,

karttaa tutkiva turisti siirtyi

kaduille löytöretkilleen, kau-

nis vanha kaupunki avautui

kapean ja mutkaisen kotikadun

päässä tutkivien silmiemme

eteen. Kutsuvia kellariravinto-

loita tulee vastaan tuon tuos-

takin houkuttelevin ruokalis-

toin, Vilnan kalleimman hotel-

lin edessä mutkaisella kadulla

pistää silmään uljas Maserati

jota ajaja vaivalla pysäköi ah-

taaseen parkkipaikkaan, muu-

ten autokanta on vaatimatto-

mampaa, ryhmässämme kuu-

luu suunnitelmia ostaa tuliai-

siksi Suomeen vanha Volga,

mutta ajo Baltian läpi ei hou-

kuttele ja aikeesta luovutaan.

Kirjakaupassa törmään liettu-

ankieliseen käännökseen Mika

Waltarin Sinuhesta, olen jo os-

tamassa sitä kokoelmani täy-

dennykseksi, mutta järjen ääni

herää ja muistan kirjahyllyje-

ni toivottoman tungoksen ja

suurin henkisin ponnistuksin

luovun ajatuksesta. Kaikkea ei

tarvitse omistaa (sanoo Muu-

milaaksonNuuskamuikkunen),

muisto sen kirjan näkemisestä

riittää. Kyllä vanhetessaan

näyttää viisastuvan.

Itämeren rantojen balttikau-

punkien ainutlaatuinen piirre

on niiden vanhat kaupunkikes-

kustat jotka kuin ihmeen kau-

palla säästyivät maailmanso-

tien tuhoilta ja selvisivät myös

neuvostoaikojen vuosikymme-

nien rappiosta joten kuten, ja

nyt UNESCO:n avulla ne on

pieteetillä restauroitu. Jopa

1300-luvulta olevaa historiaa

löytyy muistona gotiikan ajas-

ta, barokkirakennuksiin osuu

silmä tuon tuostakin, uusklas-

siikkaa, renessanssia, eri tyy-

lejä rintarinnan, viehättävän

oppaamme tietovarasto tuntuu

loputtomalta. Näemme kirkon

toisensa jälkeen,niidenpyhäin-

kuvat ja patsaat tuntuvat kaik-

ki säilyttävän oman legendan-

sa, milloin kauniin ja romant-

tisen, milloin traagisen koh-

talon vuosisatojen takaa, ja

paikallisten asukkaiden käytös

temppeleissä on harras ja kun-

nioittava.Aamunkoiton Portin

Pyhän Marian kuva vetää puo-

leensa pyhiinvaeltajia yli Eu-

roopan, hiljaisuus tiheässä vä-

kijoukossa on käsinkoskeltel-

tavan tiivis, koulujen oppilas-

ryhmät kumartuvat vanhusten

kanssa Madonnan eteen, täl-

lainen luterilainen peruspaka-

na painaa päänsä häpeillen

alas. Katolinen kirkko on edel-

leen vahva vaikuttaja ihmis-

ten elämässä, sitä ei pakkomie-

hitys pystynyt kukistamaan.

Mieleen jää soimaan munkki-

en aamumessulaulu ortodok-

sisen luostarin kirkossa, täällä

uskonnot elävät sovussa kes-

kenään.

Vuosina 1230-1410 hyök-

käili Saksalainen Ritarikunta

jatkuvasti Liettuaan, nyt oli

Trakain linnaan hyökännyt

saksalainen filmiryhmä teke-

mään siellä elokuvaa Ristiri-

tareista, linna oli suljettu tu-

risteilta ja saimme vain kau-

kaa nähdä vilaukselta muuta-

man hevosen ja rooliasuisia

tähtiä, siinäpä on elokuva joka

on pakko aikanaan nähdä, ti-

laisuus ainakin palata menee-

seen aikaan täällä vaikka val-

kokankaalla. Lohdutimme it-

seämme lounaalla ja matka-

muistomyymälöiden katselul-

la, korvauksena linnan sulusta

pääsimme Grutas Parkiin, sii-

tä jatkossa lisää.

Maan historia on myrsky-

isä, hyökkääjinä vuoron perään

joku naapureista tai kauempaa-

kin, Ritarikunta, Puola, Napo-

leon, Venäjän tsaari, Hitler ja

Stalin, sotimista riitti, 1400-

luvulla oli jopa liettualais-puo-

lalaisen suurvallan kausi jol-

loin maa ulottui Mustalta me-

reltä meille asti ollen silloin

Euroopn suurin maa, mekin

muistamme Katarina Jagello-

nican ja Juhana Herttuan kau-

den ja tietysti Linnaisten Kar-

tanon Vihreän Kamarin jossa

kerrottiin Littowon ja Lithaun

kuvitteellisen suvun vaiheista

Suomessa.

Meillä paljolti tuntematto-

maksi on jäänyt liettualaisten

Vammalan Kansallisten Seniorien matka Vilnaan 9. - 13.5.2005 oli traditionaalinen kevään ja kesän taitekohta taas

kerran. Tässä ryhmä Kaunasissa.

sitkeä vastarinta II maailman-

sodan loppuvaiheissa. Saksa-

laisten vetäytyessä ei Neuvos-

toliiton joukkojen suorittama

miehitys ollutkaan pelkkä lä-

pihuutojuttu, vaan Liettuassa

oli Metsäveljiä 1945 kaikki-

aan noin 30 000 ja vastarinta

jatkui noin seitsemän vuotta,

maaseudulta kyyditettiin nel-

jän vuosikymmenen aikana

460 000 ihmistä tuntematto-

miin kohtaloihin. Kun 1991

idän reaalisosialismi romahti

ja Liettua itsenäistyi, kaadet-

tiin sadoittain Leninin ja Sta-

linin ja muiden kommunisti-

hahmojen pronssipatsaita, nii-

tä tuhottiin paljon sulattamal-

la, mutta sienillä vaurastunut

liikemies Viliumas Malinaus-

kas, Druskininkain kaupungis-

sa 130 km etelään Vilnasta,

keksi idean. Hän osti pilkka-

hinnalla tai sai lahjaksi pois-

vientihintaan noin 82 kpl näi-

tä patsaita (niitä oli satoja pel-

kästään Vilnassa), hän keräsi

ne suureen 30 hehtaarin puis-

toonkokoelmaksiulkoilmamu-

seoon näytteenä neuvostosor-

ron ajasta, ja Grutas Parka on-

kin hyytävä valikoima pönäk-

kää ja jättiläismäistä pronssi-

taidetta, loputtomiin Lenin,

Lenin, ja taas Lenin, mutta vain

yksi ainoa Stalin (muut oli hä-

vitetty Hrustshevin määräyk-

sestä), sankareita, puoluepo-

moja, mahtipontisena kaval-

kaadina metsässä kaartelevan

kävelytien varrella, välissä ai-

toja

propagandaparakkeja

täynnään julisteita, mitaleita,

pukuja, kirjoja, polun varrella

vartiotorneja valonheittimi-

neen ja sähköistettyjä piikki-

lankoja Siperian Gulag-leireil-

tä, kaiuttimet raskasta propa-

gandamusiikkia tulvien, kaik-

ki täsmälleen autenttisia ja oi-

keaa tavaraa tuonpainajaismai-

sen ajan elämästä. Tuoretta lä-

hihistoriaa, käynnin arvoinen

paikka, aluksi masentava, sen

jälkeen kokoelma tuntui pel-

kästään naurettavalta, sitten

taas mieliala vakavoitui. His-

toriaa jota ei koulukirjoissa

meillekään kerrottu ja uskal-

letaan kertoa avoimesti vasta

nyt.

On myös historiaa joka va-

pauttaa, Beethoven on siihen

omiaan, Filharmonian upea

talo tervehti meitä iltavalais-

tuksessa. Trio Kaskadosin pia-

no, viulu ja sello soivat täyte-

läisinä kuin kokonainen orkes-

teri, Suuren B:n Trio N:o 14 ja

Trio N:o 5 valloittivat meidät,

Sadie Harrisonin ja Juozas Pa-

kalnisin modernismi jäi kauas

vanhan mestarin taakse, saim-

me kuulla jopa lisänumeron-

kin ja aploodimme olivat vil-

pittömät, ja hyvin ansaitsim-

me iltapalan kellariravintolas-

sa, tyydyimme hyvään keittoon

ja hilpeään yhdessäoloon. Aa-

mulla odotti bussimatka Kau-

nasiin, sade ajoittui enimmäk-

seen ajotaipaleille, hyvä op-

paamme kertoi koko ajan tie-

toa näkymistä ja historiasta,

nähtiin vanha linnoitus, taas

lisää kauniita rakennuksia ja

aterian päälle synkkä Perku-

nasin talo. Vanha tuttu perke-

leemme onkin lainasana ja

kuuluu muinaisliettualaiselle

ukkosenjumalalle ja merkitsee

vahvaa tai voimakasta.

Kiire tuppasi päälle, oppe-

raan piti ehtiä katsomaan Ver-

din Naamiohuveja, tuliaisos-

toksille jättimäisessä ostarissa

jäi aikaa vain 20 minuttia, teh-

tävä oli toivoton ja maailman

eräs seitsemästä ihmeestä oli

se että eläkeläisjoukko ehti

sieltä ulos puolessa tunnissa,

en tiedä miten. Toinen ihme

oli se miten myös hotelliin saa-

vuttua puolessa tunnissa jouk-

ko oli valmiina oopperakun-

nossa, mutta siellähän olimme,

opperatalon hieman kuluneil-

la tuoleilla jännittäen millai-

nen olisi ohjaajan ja lavasta-

jan näkemys kuningas Kustaa

III:n ajan Ruotsista. No niin,

tarina oli siirretty kuin 20-lu-

vun Bostoniin, puvut suoraan

Kummisedästä, mutta itse Naa-

miohuvien asut kuin surrealis-

tinen, värikäs uni, ja Verdin

musiikki eli omaa upeaa elä-

määnsä. Mielipiteet hieman

hajosivat esityksen lavastuk-

sesta, musiikin ansiot kaikki

tunnnustivat, esittäjät olivat

huippuluokkaa. Oopperan jäl-

keen taksimme ja oma jouk-

komme olivat tuokion piilosilla

ison rakennuksen eri sisään-

käynneillä, mutta onneksi löy-

simme toisemme ja paluu ho-

telliin onnistui.

Olimme nähneet taas uutta.

Tämä oli Liettuaa ja sen vilja-

van näköisiä tasankoja, pää-

kaupunkia Vilnaa, sen viehät-

tävää vanhaakaupunkia joka

olisi ansainnut pitemmänkin

ajansiihen tutustumiseen.Kau-

niita talojen fasaadeja, kirk-

kojen tummia sävyjä, kultaus-

ta ja patsaita, madonnankuvia,

loistavasti restauroituja stuk-

koseiniä ja pylväitä enkelei-

neen ja koristeineen, hartaita

rukoilijoita, ystävällisiä ihmi-

siä. Kaikki vaikutelmat sula-

vat matkailijan mielessä ku-

vaksi maasta kotoisen Itäme-

remme rannalla, sen kohtalot

vuosisatojen aikana kotimaam-

me tapaan monessa kriisissä

koeteltu, nyt vapaa maa, itäi-

sestä sorrosta päässyt, taas ker-

ran ikiomaa identiteettiään ra-

kentamassa, ylpeänä itsenäi-

syydestään. Kotiinpaluu tun-

tui menomatkaa paljon lyhy-

emmältä, olimme taas nähneet

uuden maan ja tavanneet sen

miellyttäviä ihmisiä, ja sehän

on matkustamisen tarkoitus,

henki ja elämä.

Matkamme oli lyhyt, laukut

pakattu, pieni haikeus vallitsi

mielessä kuten aina kun ko-

koonnuimme aamiaiselle ja

ala-aulaan odottelemaan bus-

sia.

Kotona puen taas ylleni van-

han arkiasun, helpotuksen huo-

kaus. Ruoka oli matkalla hy-

vää, liettualaiset osaavat jalos-

taa rakastamansa perunan

maukkasiin muotoihin, mutta

yhtään reikää vyössä ei ole

menetetty. Oli hyvä kotiin tul-

la taas.

Ja tietysti haluamme lausua

erityiset kiitokset matkan on-

nistumiseen ratkaisevasti vai-

kuttaneille, Matkapoikien Eeva

Tuomistolle joka suunnitteli

matkankokoon,Vilnanoppaal-

lemme Ulla-StinaAvikille joka

kertoi meille niin paljon vii-

sautta, ja ryhmämme ikiomalle

'guide' Annelille joka hyvällä

menestyksellä etsi ryhmäänsä

milloin mistäkin.

Eelis Repo

Grutas Parka on hyytävä valikoima pönäkkää ja jättiläis-

mäistä pronssitaidetta; loputtomiin Lenin, Lenin, ja taas

Lenin.

Katukuva Vilnasta. Taustalla näkyy Pyhän Annan katedraa-

li.

Aamunkoiton Portin Pyhän Marian kuva vetää puoleensa pyhiinvaeltajia yli Euroopan.

Page 16 - Alueviesti_24_2005