Page 12 - Alueviesti_37

12

Keskiviikko syyskuun 10. 2008

Toimittaja nousi ratsaille, karisiko hevoskammo?

Enemmän kuin täydellinen

Peggy palasi kotiin Sammaljoelle

Teksti: Pauliina Parto Kuvat: Marianna Langenoja



Sain heinäkuussa kunnian vie-

railla laulaja-hevosmies Ka-

ri Vepsän KV Stable -tallilla

Karkkilassa. Kyseessä ei suin-

kaan ollut pelkkä huvimatka,

vaan vammalalaisen Tinker-

tamma Peggyn matka Vepsän

luokse koulutukseen. Muu-

toin rauhallisella ja viilipytty-

mäisellä hevosella oli paha ta-

pa: ilman taluttajaa tai vieres-

sä kulkijaa se pukitti ratsasta-

jan salamana selästään.

Peggyn omistaja Tanja An-

tila esitti paluumatkalla toivo-

muksen, että saisi hevosen-

sa takaisin täydellisenä. Pari

viikkoa sitten hän piipahti toi-

mituksessa kutsumassa minut

tilalleen Sammaljoelle katso-

maan, millainen hevonen

Vepsältä oikein kotiin palasi.

Tarkimmat lukijat muista-

vat varmasti heinäkuussa an-

tamani lupauksen. Kirjoitin

tuolloin, että nousen itsekin

Peggyn selkään, mikäli hevo-

sesta todella on koulutuksen

aikana sukeutunut mallikel-

poinen yksilö. Koska olen sa-

nojeni mittainen nainen, tar-

tuin härkää sarvista - tai oi-

keammin hevosta ohjaksista

- ja pidin lupaukseni.

Täydellinen,

aivan uskomaton

-Enemmän kuin täydellinen,

aivan uskomaton. Mahta-

va, Tanja hehkuttaa ja nauraa

päälle. 1,5 kuukauden koulu-

tus on tuottanut tulosta. Paitsi

pukittelu, Peggyltä on karissut

myös taipumus yleiseen höt-

kyilyyn. -Aiemmin, kun avasin

pilttuun oven, heppa hivuttau-

tui sieltä ulos pikku hiljaa. Nyt

Peggy ei liiku minnekään en-

nen kuin annan luvan. Ei, vaik-

ka pilttuu olisi avoinna kuinka

kauan, emäntä kehuu. Kavioi-

den putsaaminenkin onnistuu

nykyään silmänräpäyksessä.

Kun kopauttaa jalkaa oikeasta

kohdasta, hevonen nostaa ka-

vionsa kiltisti ilmaan ja antaa

putsata sen mukisematta.

Paitsi täydellisen hevosen,

Tanja sai Vepsältä kotiin vie-

misiksi rutkasti kehuja. -Kark-

kilassa kaikki olivat ihastunei-

ta Peggyyn, joka on kuulem-

ma todella hienoluonteinen.

Se oli ollut maastossa johto-

hevosena, eikä hötkyile mis-

tään, menee vaan. Enää ei pi-

täisi tulla ihmeitä vastaan.

Mitä tällä pitää tehdä?

Siirrymme ulos. Tanja pyytää

meitä odottamaan tallissa ja

lähtee hakemaan Peggyä lai-

tumelta. Steppaan hermostu-

neena paikoillani. Kädet hi-

koavat, sydän pamppailee.

Tuntuu hullulta pelätä niinkin

sympaattista eläintä kuin he-

vosta, mutta mieleeni kohoaa

elävästi yli kymmenen vuoden

takainen tilanne ratsastustun-

nilla:

Ravaan rauhallisesti ma-

neesia ympäri, kunnes yhtäk-

kiä katolta alkaa viuhua lun-

ta alas. Hevoseni pelästyy ja

säntää laukkaan. Juuri ennen

maneesin laitaa se vetää liinat

kiinni ja minä tömähdän käte-

ni päälle maahan.

Peukalo murtui ja itsetun-

toni sai kolauksen. Peukalo

parani aikanaan, itsetuntokin

kai, mutta hevoskammo jäi.

Peggy on kaunis hevonen,

se on pakko myöntää. -Ais-

tiiko hevonen ratsastajan epä-

varmuuden, tiedustelen varo-

vasti Tanjalta. Vastaus on kyl-

lä, ja vieläpä erittäin herkästi.

Niinpä tietenkin, nyt jännittää

vielä enemmän.

Tanja harjaa hevosta var-

moin ottein, ja suikkaa välil-

lä suukon tämän turpaan. En

voi olla ihailematta hevosen ja

omistajan välistä suhdetta. Sii-

nä samassa Tanja työntää har-

jan minun käteeni ja tönötän

hetken aikaa orpona keskel-

lä käytävää. -Mitä tällä pitää

tehdä, pääsee suustani ennen

kuin ymmärrän ottaa askeleen

lähemmäs ylvästä eläintä.

Peggyn korvat heiluvat

edestakaisin. Yritän niiden pe-

rusteella aistia sen tuntemuk-

sia. Muistelen, että kun kor-

vat osoittavat eteenpäin, kaik-

ki on niin sanotusti ok. Kun

taas korvat ovat luimussa, on

parasta ottaa etäisyyttä. Tois-

taiseksi kaikki taitaa olla ihan

hyvin.

Johtajuus kaiken a ja o

Kun Tanja alkaa satuloida he-

vosta, tajuan, että olen ihan

oikeasti nousemassa ratsaille

vuosien jälkeen. Yritän kek-

siä jonkin hätävalheen, jonka

siivellä pääsisin livahtamaan

tilanteesta sujuvasti. Mitään

sopivaa ei kuitenkaan nou-

se mieleeni, ja hetkessä Peggy

seisoo edessäni täysi sotisopa

yllään.

Tanja tuikkaa käteeni ky-

pärän, ja lähdemme peräka-

naa kohti laidunta. Tanja, Peg-

gy, minä ja matkassa mukana

oleva kuvaaja, jonka kanssa

yritän vielä viimeisenä oljen-

kortena vaihtaa rooleja. -Ko-

keile nyt, se on ihan helppo

juttu, vakuutan silmät kirkkai-

na. Valitettavasti suostutteluni

ei tuota tulosta.

Laitumella Tanja hyppää

kevyesti Peggyn selkään. Hän

lämmittelee hevosen, jotta ar-

kajalka toimittaja uskaltaa le-

vollisin mielin kiivetä satulaan.

Taka- ja etuosakäännökset su-

juvat helponnäköisesti, ilman

että Tanjan tarvitsee tehdä juu-

ri mitään. Pienillä, rauhallisilla

liikkeillä Tanja saa hevosen py-

sähtymään, kääntymään ja pe-

ruuttamaan. Johtajuus on kai-

ken a ja o, kuten Kari Vepsäkin

korosti. Hevosen pitää tietää

paikkansa, ja ratsastajan olla

tarpeeksi napakka.

Säälittävä vinkuja

Liian nopeasti tulee se hetki,

kun Tanja ratsastaa viereem-

me, hyppää satulasta ja kertoo

minun vuoroni koittaneen. -

Ai nyt vai, nielaisen,

mutta astun mu-

kisematta Peggyn

rinnalle. “Kiltti

heppa, älä pudo-

ta minua”, kaikuu

päässäni, kun tar-

tun Tanjan ohjeita

noudattaen suit-

siin ja satulaan.

Vasen jalka jalus-

timeen ja hupsis-

ta, yhtäkkiä olen ponnistanut

itseni ratsaille. Olo tuntuu hu-

teralta. Vaikka Peggyn säkä-

korkeus ei päätä huimaa, tun-

tuu siltä kuin olisin kiivennyt

suunnilleen Näsinneulan hui-

pulle. Varmistan Tanjalta mo-

neen otteeseen, että hän todella

kävelee rinnallamme ja taluttaa

meitä kenttää ympäri. Tunnen

oloni säälittäväksi vinkujaksi.

Onneksi tiedän, että hevospe-

losta kärsii moni muukin.

Kun lopulta pääsemme liik-

keelle, yritän rentoutua. Satu-

lassa olo tuntuu kummallisen

tutulta vielä vuosien jälkeen-

kin. Yritän noudattaa Tanjan

neuvoja ohjasten löysäämises-

tä ja pohkeella painamisesta,

mutta laihoin tuloksin. On-

neksi Peggy seuraa Tanjaa su-

juvasti.

Viiden minuutin elämys

Kun Peggy alkaa heiluttaa

päätään, pelkään sen hermos-

tuneen onnettomaan ratsasta-

jaansa. Tanja vakuuttaa kui-

tenkin hevosen häiriintyneen

ympärillä surraavista kär-

päsistä. Kierrämme kentän

muutamaan kertaan, mutta

olen edelleen jäykkä kuin rau-

takanki. -Tää on ihan kivaa,

mutta saisinko jo tulla alas, vi-

kisen, kun tilanne alkaa käydä

sietämättömäksi. Peggy py-

sähtyy kuuliaisesti ja minä va-

lahdan alas. Onneksi jalat sen-

tään vielä kantavat, olisi ollut

suorastaan häpeä pyllähtää

kentälle takapuolelleen.

Lähdemme marssimaan

jälleen peräkanaa, tällä kertaa

takaisin kohti tallia. Sydäme-

ni hakkaa edelleen,

mutta tällä ker-

taa helpotukses-

ta. Vaikka oloni ei

varsinaisesti ole-

kaan kuin voitta-

jalla, katsoin sil-

ti hevospelkoani

silmiin ja nousin

ratsaille. Vaikka

hurja kokemuk-

seni ei kestänyt-

kään kuin vaivai-

set viisi minuut-

tia, osoitin itselle-

ni, että kaikkeen

pystyy, kun vaan

tahtoa löytyy.

Kari Vepsä kehui Peggyä hienoluonteiseksi hevo-

seksi, jonka kanssa ei pitäisi enää tulla yllätyksiä.

Kuva Antilan kotialbumista.

Harja käteen ja ottamaan tuntu-

maa Peggyyn.

Apua, pitäisikö täällä se-

lässä pysyäkin?

Nyt se on todistettu.

Allekirjoittanut to-

della kiipesi Peggyn

selkään, ja kiersi kuu-

liaisesti kenttää Tanja

Antilan perässä.

”

Tunnen oloni

säälittäväksi

vinkujaksi.

Hevosen

pitää tietää

paikkansa ja

ratsastajan

olla napakka.”

”

Enemmän

kuin

täydellinen,

aivan

uskomaton.

Mahtava.

• Pirkko Lahtinen

Ikähmisiin

on

satsattava

P

aikkakunnallamme on tulossa ja on jo meneil-

lään uusia hoidollisia hankkeita. Hopun alueella

rakennetaan uutta kuntoutus- ja hoivaosastoa,

senioritaloja aletaan rakentaa,ja muitakin hankkeita

on tulossa. Hopun alueesta muodostuu monipuolinen

vanhustenhuollon keskus.

On hyvä, että ikäihmisiin panostetaan. Laitoshoito tu-

lee saamaan lisää tilaa ja monipuolisuutta. Vieläkin tär-

keämpää on, että satsattaisiin myös kotona selviytymi-

seen. Jotta ikäihminen voisi olla pitkään omassa kodis-

saan, tarvitaan sinne auttavia käsiä, siis tarvitaa lisää

hoitajia. Tämän päivän tilanne ei ole hyvä. Jos kotihoi-

don auttaja ehtii poikkeamaan vanhuksen kodissa eh-

käpä puolen tunnin ajan päivässä katsomassa, että lääk-

keet on otettu ja pesut suoritettu, ei se ole riittävää huo-

lenpitoa. Tarvitaan myös kodin pientä kunnossapitoa,

ruokailussa auttamista, vanhuksen ulkoiluttamista ja

hänen murheittensa ja ilojensa kuuntelua. Tähän ei ole

tänä päivänä aikaa. Uskon, että myös hoitaja kokisi tär-

keäksi ja tyydytystä tuottavaksi, jos hän voisi tehdä sy-

dämellään työtään ja kokisi, että hänen hoidettavansa

jää hänen lähtiessään hyvälle mielelle ja kokee olonsa

turvalliseksi.

Aluesairaalan kupeeseen rakennetaan uutta psykiat-

rista osastoa. Uudet tilat ovat tietysti ajanmukaiset ja

sairaalan tutkimusmahdollisuudet ovat lähellä. Tässä

kehityssunnassa ei kaikki ole kuitenkaan hyvin. Mie-

lenterveyskuntoutuja tarvitsee usein melko pitkänkin

hoitojakson aikana toimintaa ja tunteen siitä, että hän

on tarpeellinen. En usko, että keski-ikäinen raavas mies

viihtyy toimintaterapian parissa, jossa askarrellaan ja

näperrellään jotain pientä. Hyrkki oli paikka, jossa ai-

kaisemmin satettiin tehdä ”oikeita” töitä. Oli peltotöitä,

oli pihan kunnossapitotöitä, puutöitä, siis monenlais-

ta toimintaa. Kun lähdettiin aamusella töihin ohjaajien

kanssa, koettiin, että oltiin tarpeellisia ja työn lomassa

kesustelut mielen ongelmista tapahtuivat luontevasti.

Tietysti tarvitaan myös psykiatrista keskusteluhoitoa,

mutta tarvitaan myös toimintaa. Kun nyt, kuten olen

ymmärtänyt, Hyrkki myydään ja sen hyvä ympäristö

otetaan aivan muuhun käyttöön kuin mielenterveys-

kuntoutujien hoitoon, tehdään mielestäni suuri virhe.

Uskon, että tulee vielä aika, jolloin työterapialle anne-

taan uudestaan arvo. Mistä sitten löydetään ympäristö,

jossa voidaan toimia ja tehdä työtä? Itsenäisyydentien

kupeessa ei sellaista ympäristöä ole.

On sanottu, että kun sairaalapaikkoja vähennetään,

avohoitoa tehostetaan, ja niin tuleekin olla. Avohoi-

don kohdalla on paljon tehostamista. Liian moni mie-

lenterveyskuntoutuja on omassa kodissaan aivan yksin.

Kotikäyntejä tehdään vähän. Kun tiedetään, että mielen

sairauksiin liittyy usein sosiaalisia ongelmia, jää ihmi-

nen liian yksin ja elämällä ei ole hänelle riitävästi iloa ja

merkitystä. Mielenterveyskuntoutujat ovat potilasryh-

mä, joiden tilanne on mielestäni kaikkein heikoin. Toi-

vottavasti olen väärässä! Sydämestäni toivon, että avo-

hoito ja kaikkinainen sosiaalinen kuntouttava työtoi-

minta korostuisi näiden ihmisten hoidossa.

Kysyisin myös, eikö ole mitään mahdollisuutta säilyttää

Hyrkin rakennuksia ja pihapiiriä kaupungin omistuk-

sessa. Meillä on monenlaista hoitopaikkojen tarvetta.

Dementiaa sairastavien määrä lisääänty, ja heille tarvi-

taan lisää tarkoituksenmukaisia hoitopaikkoja ja mah-

dollisuutta nauttia luonnosta. Mielestäni Hyrkin ra-

kennukset ympäristöineen olisivat hyvä paikka näiden

vanhusten hoitoon. Jos nyt menetämme Hyrkin alueen

kaupallisiin tarkoituksiin, joudutaan sitä varmasti myö-

hemmin katumaan.

Haapsalun huiveja

näytillä Huittisissa

Haapsalun huivien näyttely

avasi Huittisten Seudun Suo-

mi – Viro - Seuran perinteiset

Viro tutuksi - viikot. Parin vii-

kon päästä näyttely täydentyy

Peeter Langovitsin Kohtaami-

sia-valokuvanäyttelyllä. Näyt-

tely on avoinna koko syys-

kuun ajan kaupunginvirastol-

la sen aukioloaikoina.

Länsivirolaisessa Haapsa-

lun kaupungissa valmistetaan

ainutlaatuisia pitsihuiveja pe-

rinteisin menetelmin.

Huivinäyttely kiertää Suo-

messa tämän vuoden aikana.

Näyttelyyn on valittu kym-

menen erilaista huivia noin

sadan huivimallin joukosta.

Näytteillä ovat muun muas-

sa kopiot nimikkohuiveista,

jotka on lahjoitettu näyttelijä

Greta Carbolle ja Kuningatar

Silvialle.

Page 12 - Alueviesti_37_2008