14
Keskiviikko marraskuun 12. 2008
Maija Latva
Porilaisen Jyrki Söderma-
nin (46) Helena-vaimo me-
nehtyi uusiutuneeseen rin-
tasyöpään elokuussa 2001.
Perheen tyttäret olivat tuol-
loin neljä- ja kahdeksan-
vuotiaita. Helena oli käynyt
hoidot ja leikkauksen läpi
jo vuonna 1994 ja kun syö-
pä uusiutui, Jyrki uskoi et-
tä siitä selvitään, kuten en-
simmäisellä kerrallakin. -
Sairastamista kesti pitkälti
toista vuotta, jonka aikana
selvisi, että tämä onkin ihan
eri juttu. Kasvain oli solis-
luun kuopassa, paikassa, jo-
ta ei voitu leikata. Sädehoi-
toakaan ei voitu antaa, kos-
ka Helena oli saanut en-
simmäisellä hoitokerralla
täyden annoksen, mitä sa-
malle alueelle voi elinaika-
na antaa. Erilaisia sytostaat-
teja annettiin ja kokeiltiin,
ja silloin lähtivät hiukset-
kin. Hormonihoitoakin ko-
keiltiin, mutta vaste ei ollut
toivottu. Lääkkeet eivät siis
auttaneet ja kasvain suure-
ni, Jyrki muistelee. Kesällä
lääkäri kehotti Jyrkiä kerto-
maan lapsille lohduttoman
uutisen.
Toinen vuosi
oli vaikein
Jyrkin mukaan toinen vuo-
si kuoleman jälkeen oli vai-
kein. -Ensimmäinen vuosi
meni jonkinasteisessa sho-
kissa. Kodin hoitaminen,
lapsista huolehtiminen ja
arjen pyörittäminen auttoi-
vat jotenkin selviämään al-
kuajoista. Ei ollut juurikaan
aikaa pysähtyä, mutta iltai-
sin, kun lapset olivat men-
neet nukkumaan, oli aikaa
omille ajatuksille ja kyy-
nelille, Jyrki kertaa. Hänen
mukaansa toisena vuotena
menetyksen vasta ymmär-
tää. -Tunneskaalaa käydään
läpi laidasta laitaan. Siinä on
mukana vihaa jotakin mää-
rittämätöntä kohtaan, kuten
suunnatonta kaipaustakin,
Jyrki miettii.
Luki lehdestä
vertaistukiryhmästä
Jyrki kokee saaneensa hyvin
tukea ystäväpiiriltään, suku-
laisiltaan ja työkaveriltakin.
-oma esimieheni on ollut it-
se aikanaan samassa tilan-
teessa ja tiesi täysin, missä
mennään, hän kertoo. Man-
nerheimin Lastensuojelu-
liiton hoitopalvelun kaut-
ta perhe tutustui omaan
luottohoitajaan, joka olikin
useita kertoja vuosien aika-
na lasten kanssa. Se oli tar-
peen, sillä Jyrkin työ edel-
lyttää paljon matkustamista.
Puolisen vuotta vaimonsa
kuoleman jälkeen Jyrki lu-
ki lehdestä jutun perusteil-
la olevasta nuorten leskien
vertaistukiryhmästä ja meni
heti ensimmäiseen kokoon-
tumiseen. -Meitä oli siellä
parikymmentä nuorehkoa
leskeä, joita kaikkia yhdistä
avio- tai avopuolison kuole-
ma. Osa puolisoista oli kuol-
lut sairauteen, sairauskoh-
taukseen, onnettomuuteen
liikenteessä tai työtapatur-
maan ja joku oli tehnyt it-
semurhan. Jokainen sai ker-
toa oman tarinansa ja pape-
rinenäliinoja kului melkoi-
nen määrä, hän kertoo.
Vertaiselle
puhuminen helpottaa
Jyrki sanoo saaneensa pal-
jon lohtua vertaistukiryh-
mästä. -Saman asian koke-
neen ihmisen kuuleminen
ja puhuminen hänelle on ai-
nakin itselleni ollut mittaa-
mattoman arvokasta. Olen
puhunut jonkin verran eri
terapeuttienkin kanssa,
mutta vertaiselle puhumi-
nen on aivan eri asia: on eri
asia puhua saman kokeneen
kanssa, kuin jonkun, joka
on lukenut asioita kirjois-
ta. Pitkän aikaa odotin ko-
vasti joka toista perjantaita,
kun tiesin, että pääsen näke-
mään ystäviä ja vaihtamaan
ajatuksia. Se auttoi jaksa-
maan, Jyrki myöntää.
Hän käy ryhmässä edel-
leenkin ja Jyrkin osalle on
langennut kahvinkeittäjän
osa. -Tapaamisemme eivät
ole mitään kokouksia, vaan
jutustelutuokioita, joissa
saa halutessaan olla hiljaa ja
kuunnella muita, hän selvit-
tää. -Nuorten leskien ryh-
män lisäksi tukimuotona
on omat verkkosivut, joissa
pääsee vaihtamaan ajatuksia
ja kirjoittamaan tuntemuk-
siaan. Chattikin on ahke-
rassa käytössä. Mikäli ryh-
mään tuleminen tuntuu vai-
kealta, tai paikkakunnalla ei
sellaista ole, on hyvä tietää,
että tälläinen sivusto on ole-
massa, Jyrki neuvoo.
Suru muuttanut
muotoaan
Jyrki asuu Porin keskustassa
vanhassa puutalossa yhdessä
tyttäriensä kanssa. Vanhem-
pi tytöistä aloitti syksyllä
ammattikoulun ja nuorempi
on vielä ala-asteella. Kulke-
vaisen työnsä johdosta Jyr-
ki ei ehdi paljoa harrastaa,
mutta lenkkeilylle hän pyr-
kii löytämään aikaa.
Vuosien varrella suru on
muuttanut muotoaan, eikä
ole enää niin kokonaisval-
taista ja päällekäypää. -Vä-
lillä on parempia hetkiä ja
välillä huonompia. Tunnen
kuitenkin haikeutta siitä,
että Helena ei voi olla näke-
mässä tyttöjen kasvua, Jyrki
Söderman myöntää.
Huittislainen Olli Suonpää:
”Vihantunteellekin täytyi antaa tilaa”
Maija Latva
Huittislaisen Olli Suopään
(44) olohuoneen, tai oikeas-
taan salin, seinällä on suuri,
kaunis valokuvataulu, jossa
syleilee rakastanut pari. Ku-
va on otettu Hermon-vuoren
rinteellä Israelissa. Pariskun-
nan takaa avautuu huikea nä-
kymä läheiseen kylään. -Aust-
ralialainen pappi vihki meidät
Israelissa, Nazaretin kaupun-
gissa ja virallinen vihkimi-
nen tapahtui Huittisten kir-
kossa, Olli kertoo kuvaa kat-
sellen. Hän ehti olla naimisis-
sa suuren rakkautensa kanssa
vain vuoden päivät. Uuden-
vuodenpäivänä tulee kolme
vuotta siitä, kun mies jäi les-
keksi. Hänen vaimonsa teki it-
semurhan.
Olli jäi yksinhuoltajaksi en-
simmäisestä avioliitostaan, jo-
ka päättyi eroon vuonna 2001.
Toisen kerran hän avioitui kol-
misen vuotta myöhemmin. -
Vaimoni oli erikoissairaanhoi-
taja, jolla oli kokemusta myös
ulkomaisesta kriisityöstä. Hä-
nen viimeisenä työkenttänään
oli Pakistanin maanjäristys-
alue, Olli kertoo. Hänen mu-
kaansa vaimo näki ja koki ka-
tastro!työssä paljon rankkoja
asioita, jotka vaivasivat vielä
kotiinpaluun jälkeenkin ja ai-
heuttivat masennusta.
Voimaa arjen
pyörityksestä
Vaimon itsemurha oli tieten-
kin shokki Ollille ja hänen
lapsilleen, jotka tulivat hyvin
toimeen äitipuolensa kans-
sa. -Puhuimme lasten kans-
sa paljon ja tilaa oli annetta-
va myös vihantunteelle, joka
on hyvin yleistä itsemurhata-
pauksissa, Olli selvittää. Hän
kertoo kärsineensä myös itse-
syytöksistä, jotka nekin kuu-
luvat asiaan tällaisissa mene-
tyksissä. -Sain kuitenkin voi-
maa lapsista ja normaalin ar-
jen pyörityksestä, hän kertoo.
Apua Olli sai siitäkin, että hän
oli jo vuosia aiemmin käynyt
anteeksi anto -kurssin.
Ollessaan kerran Teljän kir-
kossa Pirkko Jalovaaran tilai-
suudessa Olli näki ilmoituk-
sen Suomen Nuorten Leski-
en toiminnasta ja meni Porin
ryhmän tilaisuuteen. Hän on
käynyt myös Turun ja Tampe-
reen ryhmien kokouksissa ja
tapahtumissa. -Tärkeintä on
ryhmästä saatava vertaistu-
ki. Puhumisella on jo sinän-
sä suuri terapeuttinen vaiku-
tus. Olemme kaikki kokeneet
saman, puolison menetyksen,
Olli miettii. Hänen mukaansa
surusta toipuminen voi lähteä
käyntiin vasta, kun pystyy hy-
väksymään asian ja osaa käsi-
tellä tunteensa.
Menetyksen kokenut
kaipaa yhteydenpitoa
Olli laittaa soimaan CD-levyl-
tä kappaleen “Rakkaus ei kos-
kaan katoa”. Kuuntelemme
kaunista laulua hiljaa. -Yhtei-
nen ystävämme, Pyhän Sydä-
men kappelin teologi Miik-
ka Auvinen teki tämän laulun
vaimoni kuoleman jälkeen,
Olli selvittää. Hän myöntää,
että laulu toi paljon lohtua
suuren surun keskelle.
Kuolemantapauksen jäl-
keen Olli koki senkin, että
toisten ihmisten oli hyvin vai-
kea lähestyä Suonpään perhet-
tä. -Joidenkin oli vaikea ottaa
yhteyttä vielä vuodenkin jäl-
keen, vaikka rehellisesti sa-
nottuna olisin kaivannut tut-
tavien yhteydenpitoa, mies
tunnustaa.
”Aika voisi olla kypsä
uudelle rakkaudelle”
Olli asuu suurta omakotita-
loa neljän lapsensa kanssa.
17-vuotiaat kaksostytöt käy-
vät koulua Tampereella. Toi-
nen opiskelee lähihoitajak-
si ja toinen kokiksi. Kolmas
tytär on yläasteella ja poika
kuudennella luokalla. Amma-
tiltaan Olli on luontaishoitaja,
joka tekee mm jäsenkorjausta
ja reiki-hoitoja. Hän on aloit-
tanut myös energiapsykologi-
an opinnot. Energiapsykolo-
gia on yksi uusimmista psy-
koterapian suunnista, joka on
levinnyt Eurooppaan USA:
sta vasta 1990-luvun lopul-
la. Energiapsykologiassa psy-
kologinen parantuminen pe-
rustuu samaan periaatteeseen
kuin akupunktiossa, mutta il-
man neuloja.
-Nyt koen itseni onnelli-
seksi, elämään on viime ai-
koina tullut paljon uutta,
hän kertoo hymyillen. Olli
ja osa jälkikasvusta on in-
nostunut Huittisten teat-
terikerhon toiminnasta ja
Ollilla on avustajan roo-
li myös elokuvassa “Täällä
Pohjantähden alla”. Lisäk-
si Olli kokee, että nyt aika
voisi olla kypsä myös uu-
delle rakkaudelle.
Uusiutunut rintasyöpä koitui kohtaloksi
”Ensimmäinen vuosi kuoleman
jälkeen meni jonkinlaisessa shokissa”
Nuorten leskien ryhmästä vertaistukea
Muistot jäävät elämään, kun muuta ei enää ole
”
Nyt koen itseni
onnelliseksi,
elämään on
viime aikoina
tullut paljon
uutta.
Olli Suonpää sai pitää suuren rakkautensa rinnallaan vain vähän yli vuoden. -Kauniit,
yhteiset muistot säilyvät kuitenkin ikuisesti, hän sanoo.
Suomen Nuoret Lesket eli Winkut on riippumaton yhteisö, joka
vertaistukee leskiä heidän arjessa selviytymisessään. Ryhmiä kokoontuu
mm Tampereella, Porissa ja Turussa. Nuorten leskien toimintaan voi
tutustua nettisivustolla
www.nuoretlesket.fi.
”
Lääkkeet eivät auttaneet ja
kasvain suureni. Kesällä lääkäri
kehotti Jyrkiä kertomaan lapsille
lohduttoman uutisen.
Katri, Jyrki ja Aino Söderman asuvat Porin keskustas-
sa. Perheen äiti menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään
Katselin menneellä vii-
kolla haastattelua, jossa
Jokelan koulun surmaa-
jan vanhemmat kertoivat
traagisesta tapahtumas-
ta ja pojastaan. Oli suurta,
että raskaan tapahtuman
kokeneet vanhemmat tu-
livat julkisuuteen ja ker-
toivat avoimen aidosti ko-
kemuksestaan.
Entisenä kouluhoitaja-
na kosketti itseäni äidin
toteamus, että Pekalla ei
ollut yhtään ystävää. Lo-
ma-aikoina poika kysyi
äidiltään:”Miksi minul-
la ei ole yhtään kaveria?”
Tuo kysymys tai toteamus
puhutti. Nuoren maail-
maan kuuluvat ystävät ja
kaverit, joiden kanssa voi
kokea yhteistä nuoruut-
ta ja siihen liittyviä kysy-
myksiä. Äiti ja isä tunsi-
vat tuskaa poikansa yksi-
näisyydestä. Koulu meni
hyvin, mutta tunne-elä-
män kohdalla ei mennyt
hyvin. Tuota haastattelua
katsoessani en enää ollut
tuomitsemassa veriteon
tekijää. Aloin ymmärtää,
kuinka syvää ahdistusta
ja yksinäisyyttä poika oli
tuntenut. Tämä johti sai-
rauden maailmaan. Näen
nyt, että tuo teko ei ollut
pahuutta, vaan suuren tus-
kan päätepiste. Seuraukset
olivat kohtalokkaat ja kos-
kivat monia viattomia ih-
misiä ja perheitä.
1970- luvulla aloitimme
Sylvään yläasteella ystä-
väoppilastoiminnan. Sain
idean, kun koulussamme
vieraili Suomen Punai-
sen Ristin esittelijöitä, jot-
ka kertoivat ystävätoimin-
nasta järjestön täyttäessä
100 vuotta. Tuolloin mie-
timme oppilashuoltoryh-
män kanssa, että meillä
koulussa voisi olla ystävä-
toimintaa.. Tämän ajatuk-
sen seurauksena aloitim-
me ystäväoppilastoimin-
nan. Kun luokassa oli op-
pilas, joka oli yksinäinen
ja syrjään vetäytyvä, pu-
huimme hänelle ystävän
jostakin sosiaalisesta ja
voimakkaammasta luok-
katoverista, joka oli täl-
le yksinäiselle “hankittu”
kaveri. Hän oli vetämäs-
sä yksinäistä muiden ryh-
mään. Nuoret ystäväoppi-
laat toimivat hienosti, ei-
kä paljastettu, että oltiin
hankittuja ystäviä. Oppi-
lashuollon aikuiset ohja-
sivat ja tukivat näitä nuo-
ria tukihenkilöitä, siis an-
toivat työnohjausta. Tämä
tapahtui ennen kuin myö-
hemmästä tukioppilastoi-
minnasta puhuttiin mi-
tään.
Jos Pekka Auvisen yksi-
näisyys olisi havaittu ajois-
sa, olisiko tuo murheta-
pahtuma voitu estää? Voi-
taisiinko tukiopilastoimin-
nan kentässä aloittaa myös
tuota yksinäisen kouluto-
verin tukemistoimintaa?
Sanotaan, että lapsen me-
nettäminen on vanhem-
mille elämän suurin kriisi.
Kun lapsen menettämi-
seen liittyy myös muiden
lasten kuolema oman lap-
sen toiminan seuraukse-
na, vanhempien tuska on
moninkertainen. Voi vaan
kysyä, miten Pekka Auvi-
sen vanhemmat selviävät
edes jossain määrin ehji-
nä jatkamaan elämäänsä.
He ovat saaneet apua ja
toivon, että sitä annetaan
vielä pitkään.
Sigmund Freud ei nähnyt
pahuutta pahuutena, vaan
hän käsitti pahuuden sel-
laisena, että ihmisessä it-
sessään on jokin ongelma,
joka aiheuttaa pahan te-
on. Pahuus nähdään sai-
rautena.
En puolusta tuota järkyt-
tävää tekoa, vaan haluan
oppia näkemään taustal-
la olevat tekijät. Oleellis-
ta on, että lapsen ja nuo-
ren ja yleensä ihmisen
pahaolo kaikissa elämän-
vaiheissa nähdään ajois-
sa ja pyritään auttamaan.
Ihminen on ihmisen toi-
vo.
Pirkko Lahtinen
Äidin toteamus kosketti
1...,4,5,6,7,8,9,10,11,12,13 15,16,17,18,19,20,21,22,23,24,...32