Page 24 - Alueviesti_49_2008

24 Keskiviikko joulukuun 3. 2008
Toivo Mikkola
Itsenäisyytemme juhlin-
ta herättää erityisesti sota-
ajan kokeneessa väestössä
isänmaata kohtaan ihastuk-
sen ja rakkauden tunteita.
Kunnioituksella ja kiitol-
lisuudella on meidän muis-
tettava myös niitä nuoria
sotasankareita, jotka saivat
kovassa koti-ikävässä ja jat-
kuvassa kuolemanpelossa
kokea henkisiä ja ruumiil-
lisia kärsimyksiä puolusta-
essaan taisteluissa rakasta
isänmaataan.
Viime vuosisadan aikana
Suomen sodissa antoi hen-
kensä isänmaalleen noin
100 000 nuorta sotilasta,
jotka nyt lepäävät sankari-
haudoissaan.
Kylätappelun kautta
rintamalle
Muistelen tässä vapausso-
dan invalidia Niilo Antero
Koskista Euran Honkilah-
delta, jossa hän syntyi 29.11.
1898.
Kun sisällissodan raskaat
pilvet nousivat Suomen tai-
vaalle, heräsi Niilo Koskisel-
la halua lähteä maata puo-
lustamaan vapaussoturien
riveihin.
Oli sunnuntaipäivä. Mat-
kallaan Mannilan kylässä
Niilo Koskinen tapasi va-
semmistolaisia miehiä rai-
tilla pysähtyen heidän seu-
raansa juttelemaan.
Kun maassa oli sisäinen
sotatila, olivat myös puheet
sen mukaiset. Miehet tiesi-
vät, että Koskinen oli täy-
destä sydämestään isän-
maan ystävä.
Tunteet kuumenivat il-
mitappeluksi. Koskinen löi
hyökkääjiä kuin vierasta si-
kaa. Yksin hän ei kuiten-
kaan pystynyt kaikkia nu-
jertamaan.
Poistuessaan paikalta
Koskinen sanoi: “Kyl kom-
munisteinki vooro viel tulee
ja tulikivenkatkunen selkä-
sauna on taros!”
Käydyssä käsikähmässä
hävisivät epäilykset sotaan
lähdöstä, ja seuraavana päi-
vänä Koskinen ilmoittautui
Satakunnan rintamalle mo-
bilisoitaviin joukkoihin.
Satakunnan ja Turun pii-
ri sekä Etelä-Pohjanmaa yh-
distettiin operatiivisessa
suhteessa yhdeksi toimin-
ta-alueeksi, joka alistettiin
Mannerheimin määräyk-
sestä ruotsalaisen esikunta-
päällikön, eversti Ernst Lin-
derin alaisuuteen.
Satakunnan joukko-osas-
tot, joissa Niilo Koskinenkin
palveli, osallistuivat hyök-
käys- ja puolustustaistelui-
hin Merikarvian-Ahlaisten-
Pomarkun rintamalohkolla,
Hämeenkyrön-Ikaalisten,
Lavian-Suodenniemen se-
kä Hämeenkyrön-Ikaalisten
rintamalohkoilla ja lopuksi
Tampereen valloitukseen.
Kyröskoskella Mannamä-
en taisteluissa Koskinen jou-
tui punaisten vangiksi. Nuu-
tin talo oli punaisten hal-
lussa. Hänet teljettiin sinne
odottamaan tuomiotaan.
Vartijoina oli kaksi aseis-
tettua punaista sotilasta.
Talossa ei sillä kertaa ollut
muita vankeja ja Koskinen-
kin suunniteli sieltä pakoa.
Eräänä yönä hän toteut-
ti suunntelmansa. Talon pi-
halla oli kuularuisku. Koski-
sen onnistui raahata se pae-
tessaan omille joukoille.
Urhoollisuudellaan, ky-
vyillään ja ansioillaan Niilo
Koskinen kohosi sotilasu-
rallaan.
Kunniamerkit eivät
jalkaa korvanneet
Tampereen valloittamiseksi
käytyjen taistelujen aikana
Koskinen haavoittui ja me-
nettii oikean jalkansa.
Koskisen päästyä sotilas-
sairaalasta siviiliin leskiäiti
sai toivottaa kotiin tervetul-
leeksi sodassa luutnantik-
si ylennetyn ja kunniamer-
keillä koristetun rakkaan
poikansa, joka oli taistellut
leijonalipun alla kodin, us-
konnon, isänmaan ja vapau-
den puolesta.
Sotavammoistaan toi-
puneella Koskisella ei ol-
lut invaliditeettiin sopivaa
ammattia, ei sotavamma-
eläkettä eikä minkäänlais-
ta avustusta muualtakaan.
Kuitenkaan hän ei ollut toi-
mettomana.
Koskinen osallistui suo-
jeluskuntatoimintaan kou-
luttajana. Hänen liikkumi-
sensa maastossa oli kaina-
losauvojen avulla hankallaa,
mutta suojeluskunta järjes-
ti hänelle harjoituksiin he-
vosen, jonka selästä oli hyvä
johtaa maastossa koulutusta
ja taisteluharjoituksia.
Viimeinkin proteesi
Viimein valtion tapaturma-
virasto kustansi Niilo Koki-
selle menetetyn jalan tilalle
proteesin, jonka avulla hän
pääsi liikkumaan ja elättä-
mään itsensä työllä.
Koskinen sai Mikkolan
talosta työpaikan ja töissä-
kin oli valinnan varaa. Tar-
jolla oli metallityöpaja sekä
maataloustyötä.
Mikkolasta Koskinen
muutti Turkuun, jossa hän
sairastui kehonsa vasem-
man puolen halvaantuessa.
Hän sai tilapäisen hoitopai-
kan Kyyhkylän invalidiko-
dista Mikkelistä.
Kolmekymmenluvun al-
kuvuosina Niilo Koskinen
palasi rullatuolipotilaana
kotimaisemilleen. Hänen
äitinsä oli kuollut. Sopivat
majatalot olivat vähissä ja ja
hoitokodit vaihtelivat.
Sotavamman ja sairauden
aiheuttaman liikuntakyvyt-
tömyyden takia Koskinen
alkoi saada pientä työkyvyt-
tömyyseläkettä, joka tuskin
riitti asumiseen saati sitten
hoitoon.
Jatkosodan syttymisen ai-
koihin Koskinen kysyi alle-
kirjoittaneelta, olisiko hä-
nellä käytännön mahdol-
lisuuksia tulla meille asu-
maan. Veljeni olivat sodassa
ja itse olin niin nuori ett-
en rohjennut antaa lupaus-
ta. Isäni oli vanha ja työtä
oli paljon.
Liikkuminen oli sisua
ja tuskaa
Veljieni palattua sodasta mi-
nä jouduin armeijaan. Tul-
tuani lomalle minua koh-
tasi iloinen ja unohtuma-
ton yllätys. Niilo Koskinen
oli saanut tulla meille asu-
maan.
“Nyt minä pääsin kotiin!”
- Niilon huudahdus tuli niin
täydestä sydämestä kuin tul-
la voi.
Ikävintä tapaamisessam-
me oli havaita, että hänel-
tä oli amputoitu myös vasen
jalka siihen tulleen kuolion
vuoksi, mutta se ei näyttänyt
häntä masentavan.
Kulkuneuvona hänel-
lä oli invalidikärry, jossa
ei ollut hyttiä eikä mootto-
ria, ei myöskään minkään-
laista tuulen- ja sateensuo-
jaa, ainoastaan istuin ja sel-
känoja.
Jos matkan aikana yllät-
ti vesi-, räntä- tai lumisade,
vilu, nälkä tai pimeys, so-
tainvalidin oli nurkumatta
tyydyttävä osaansa.
Liikkuminen oli muuten-
kin hankalaa. Jos joku vei
hänet hänen toivomaansa
kyläpaikkaan, niin taas oli
löydettävä henkilö, joka oli-
si niin armollinen, että työn-
täisi hänet takaisin. Mieles-
täni kaikilla olisi pitänyt ol-
la velvollisuus tarjota apua
pyytämättä, jos se vaan oli
suinkin mahdollista.
Kerran Koskisen oli sel-
viydyttävä kotimatkas-
ta omin avuin kun kukaan
ei “ehtinyt” häntä kyyditse-
mään. Matkanteko alkoi ve-
tämällä käsin kuraista pyö-
rää. Näin kärry liikahti puo-
li metriä eteenpäin. Jokaisen
sadan vedon jälkeen hän le-
päsi ja laittoi viivan tupak-
ka-askin pohjaan.
Matka joutui ja aikaa ku-
lui, voimat vähenivät ja väsy-
mys uuvutti. En enää muis-
ta, montako viivaa tupakka-
askin pohjassa oli kun hän
pääsi kotiin. Tuhansia veto-
ja siinä ainakin tarvittiin.
Olisi ollut suuriarvoinen
teko tarjota hänelle talvi-
aikaan edes yksi hevoskyy-
ti kirkkoreessä kyläreissulle
tai joulukirkkoon, muiden-
kin kuin häntä hoitaneiden
henkilöiden. Sellainen rak-
kauden osoitus olisi unoh-
tumattomasti lämmittänyt
hänen sydäntään.
Muutamia vuosia ennen
kuolemaansa Niilo Koski-
nen koki kristillisen herä-
tyksen. Lopun ajan elämäs-
tään hän eli uskovaisena
ja tässä uskossa hän kallis-
ti päänsä kuoleman enkelin
syliin 19.11. 1951.
Tuomiosunnuntaina hä-
nen maallinen majansa siu-
nattiin haudan elpoon. Päi-
vän tekstinä oli Matt. 25:30-
46. Nyt hän odottaa ylösnou-
semuksen ihanaa aamua.
(Kirjoittaja on vuon-
na 1925 syntynyt, Vamma-
lan Sammaljoella asuva Toi-
vo Mikkola, yksi artikkelis-
sa mainitun Honkilahden
Mikkolan talon pojista. Hän
työskenteli ennen eläkkeelle
jäämistä pitkään työnopetta-
jana Vammalan seudun am-
mattikoulussa)
Elämäntarina itsenäisyytemme alkutaipaleelta
Niilo Koskinen palasi sisällissodasta kotiinsa toipumaan sotavammoistaan. Taustalla äiti ja kotimökki.
Sotasankari Niilo Koskinen pyörätuoleineen presidentti P. E. Svinhufvudin seurassa Kyyhkylän invalidikodin maisemissa Mikkelissä.