Page 17 - Kirjaviesti_2013

17 Keskiviikko toukokuun 15. 2013
ten niin varma käsi pysähtyi hetkeksi ennen
numeron kirjoittamista.
▶ Vierailu kirjastoon oli vahvistanut epäi-
lyksen. Miehen kotikatu saattoi olla oikein
merkitty, mutta numeroa 221 ei sillä kadul-
la olisi. Talon numero 85 kohdalla katu näet
muutti nimeään York Placeksi. Kaiketi jokai-
nen tuli Roomaan paetakseen jotakin, ken-
ties itseään.
▶ He juhlivat myöhään illalla toisen naisen
kotimaassaan saamaa kirjallisuuden valtion-
palkintoa. Suomalaiset haaveilivat perusta-
vansa lehden, jossa nainen toimisi toimitus-
päällikkönä ja mies päätoimittajana. Britti pi-
ti ajatusta joutavana, epäili sellaisen lehden
pysyvän pystyssä kaksi vuotta. Liian hyvien
ihmisten liian hyville ajatuksille olisi maail-
massa kuulemma liian vähän sellaisia haluk-
kaita, jotka voisivat myös tilauksensa mak-
saa. Ilman kaunista iltaruskoa tuollainen viil-
to olisi voinut tappaa koko keskustelun.
▶ Eräänä päivänä böömiläinen nainen oli
yllättänyt suomalaisnaisen itkemästä. Kirjeen
oli kirjoittanut muuan Streng, naisen avio-
mies. Rakkaus oli pettänyt heidät, ajanut eril-
leen, vieraannuttanut toisistaan. Vuoteella is-
tuen he kertoivat toisilleen elämäntarinan-
sa. Toinen kertoi tarinaa kruununprinssistä,
joka rakasti monarkiaa enemmän kuin nais-
ta. Toinen vastasi tarinalla perintökartanos-
ta, jossa ikävälle kasvoi veriset kynnet kau-
kana kotoa, vierailla itäisillä mailla. Kierto-
laiselämä oli temmannut heidät molemmat
valssiinsa. Toinen naisista oli valinnut askel-
lajikseen petollisuuden ja viekkauden, toinen
hyväksynnän anelemisen rakkauden poluilla.
Kaksi naista, joilla ei ollut lopulta mitään yh-
teistä, mutta jotka voisivat yhdessä aikaansaa-
da mitä tahansa.
▶ Niin kuluivat viikot ja naisten ystävyys yle-
vöityi joksikin paljon suuremmaksi.
▶ Aamuyön valo lankesi heidän tummille
hiuksilleen. He eivät tunteneet itseään tai toi-
siaan langenneiksi. Hymyilivät, katsoivat toi-
siaan silmiin ja hyväilivät. ”Yrtit tummat ete-
län yössä, miksi te katsotte minuun niin?” ru-
noilijatar kysyi ja suuteli. ”Mitä Sinä aiot teh-
dä hänen kanssaan?”
▶ Pienen huoneen työpöydällä oli kasoit-
tain kirjoja ja kirjoituskone. Kirjekuoriin
oli kirjoitettu ”Turun Sanomat”. Avatut,
Suomesta lähetetyt kirjeet olivat pitkiä ja
sisälsivät laskujen lisäksi poliittista uhmaa
sekä tietoja heistä, joilla se oli kiveen talt-
tunut.
▶”Minun on kylmetettävä sydämeni ja jä-
tettävä hänet. Hänen sanansa roihu laantuu
hänen palaessaan minuun. Kansakunta, nuo
lapselliset, tarvitsevat häntä minua enemmän.
Heille kelpaa vain mies kirjoittamaan itsenäi-
syyden julistusten säkeet. Mikä ylpeys hänen
sanoissaan, mikä mahtavuus, voima ja voi-
tonvarmuus. Mutta kun minä kosketan hän-
tä, hänen sanansa palavat karrelle. Minä jätän
hänet, minä nain toisen miehen, jottei hän
minuun enää itsessään usko.” Tuli hetkeksi
hiljaista ja suomalainen jatkoi. ”Mutta minä
en voi mennä kauas hänestä, kuka muu hä-
nestä huolet pyyhkisi, harhasielusta, tuskin
nappinsa saa itse kiinni.”
▶ Naisten vartalot olivat kietoutuneet toi-
siinsa kuin aiemmin tuntematon tuuli olisi
heidät toisiinsa punonut. Kuin etelän ja poh-
joisen puut, tumma ja vaalea. ”Vaan entä Si-
nä? Mitä Sinä aiot tuon miehen kanssa? Hän
riutuu rakkautta, joka kasvaa hänessä sisään-
päin. Tuleeko hän koskaan kuiskaamaan tun-
teistaan, onko hänellä edes niitä? Älyn ruo-
ja, vakava mies”.
▶ Tummempi vartalo liikahti kärsimättö-
mästi, nousi istualleen. Kuu alkoi nuolla hä-
nen alastomuuttaan. ”Jos minä olen hänen
luonaan, ei hän enää taistele pahaa vastaan.
Ei pahaa vastaan toisissa, ei ehkä itsessään-
kään. Jos minä olen hänen luonaan, kuka sil-
loin pysäyttää pahantekijät? Jos hänen käten-
sä lepäävät rinnoillani, jossain pääsee nuo-
ri nainen minun takiani hengestään.” Vain
kuu näki kyyneleet, pienen hetken ennen
kuin hän nousi, verhosi itsensä ja puki jäl-
leen katseensa, jossa avuttomuudelle ei oltu
pedattu sijaa.
▶”Minne Sinä aiot?”
▶”En tiedä, jonnekin kauas Lontoosta. En
voi tavata häntä enää koskaan. Jonnekin niin
kauas, missä tulen järkiini, mutta missä voi-
sin kuitenkin kuulla hänen äänensä jokaise-
na elämäni iltana.”
▶”Entä jos minä tiedän?” runoilijatar kysyi.
▶”Jos Sinä tiedät minulle paikan, minä ra-
kastan Sinua elämäni loppuun asti ja huo-
lehdin Sinusta elämäsi loppuun asti.” Nai-
nen laski kätensä toisen niskalle.
▶”Ystäväni, he perustivat kauas Suomeen
pienen lehden, maan ensimmäisen, joka pal-
velee vain omaa seutuaan ja sen asiaa. Ja aivan
siinä lehden konttorin lähellä on telefooniyh-
tiö. Ja me keksimme yhdessä, miten Sinä saat
iltaisin nostaa telefoonin luurin ja kuunnel-
la hänen hengitystään, yksinäisyyttään ja viu-
lunsoittoaan. Ja niitä askeleita, kun hän läh-
tee pahaa vastaan sen pysäyttääkseen”.
▶ Kadulta kuului vehmas kirous. Suoma-
laisrunoilija ja brittiläinen yksityisten asioi-
den tutkija saapuivat tavernasta. Toisen sil-
mät liikkuivat tuskin lainkaan, toisen eivät
tienneet miten sijoillaan pysyä.
▶”Työn orjan minä kirjoitan! Rahan orjan,
senkin kirjoitan minä!” suomalainen huusi
jokaiselle ilmansuunnalle ilkkuvan kuonta-
lonsa alta.
▶ Yhtäkkiä miehistä hiljaisempi laski kä-
tensä toisen olkavarrelle. Hän tuijotti seka-
sointuja puhuvan miehen sijoilleen. ”Kirjoita
minulle, kirjoita Naisen orja ja Onnen orja”.
▶ Jossain aukeni ovi. Irene Adlerin hiljai-
set askeleet peittyivät isänmaallisen runoili-
jan meuhkaaviin lupauksiin. Hienostuneen
nenäliinan kangas teki tehtäväänsä, ajuri nos-
ti matka-arkun vaunujen päälle, ja musta val-
jakko aloitti matkan kohti pohjoista.
Kuvitus: Nella Tuomi