24
Keskiviikko 28.6.2017
”Ja niin oli jäljellä kolmesta veljeksestä Tuh-
ka-Jussi vaan. Se joka ei milloinkaan muien
matkaan kelvannut mua joka nokkeluudel-
laan kaikki pahat pinteet selvii.”
Minun vaari vaikenee. Sen silmät ovat kuin
uuninluukun rakoset, kuumina kimaltavat.
Minä tahtoisin painaa sormella vaarin sil-
mäluomea, niin saisin tietää, onko se tulinen
kuin hellan rautainen luukku. Vaari on kuu-
mapäinen, mummo on sanonut.
Eilen kun sanoiin eä uuninluukkuun ei
saa koskea, niin menin heti ja tökkäsin. Ai!
Minä en usko mitään, minä olen tuhma lapsi.
Minä en toele, vaikka sanotaan.
Tulinen rauta, ei saa koskea. Jäinen rauta, ei
saa nuolla. Rautainen puukko, ei saa vuolla.
Niitä ne mummo ja vaari latelevat. Sinun-
parhaaksesitämä, otahanopiksesi, kovakor-
vaisellekovakalloisellekovakoulu, jäkäjäkä!
Mua minä olen niin kuin Tuhka-Jussi, mi-
nulla on korvissa vahaa ja inävä kieli. Kai-
ken minä opeelen itse ja laitan omat määrä-
ykset. Uuniraudasta rakkula. Pakkaskaitees-
ta verinen kieli. Puukonterästä vuotava sormi.
Minäkö en muka mitään tiedä. Tiesihän
Tuhka-Jussikin. Vaikka se oli pienin, se oli
viisain, niin on vaari selviänyt. Kun on al-
kanut tarinoida.
Vaarissa parasta on se tarinointi juuri. Sil-
lä on tarina-arkku, ja sieltä se niitä juujan-
sa suoltaa, niin mummo sanoo, suoltaa. Mi-
nä olen päätellyt siitä eä arkku on mahas-
sa, jossa on myös suolta. Vaarilla on pömppö-
maha mummon neuloman raidakkaisen liivin
alla. Se maha murisee ja kurluaa, kun mi-
nä istun vaarin polvella. Maha tahtoo kertoa
omia tarinoitaan. Minä usein painan korvan
vaarin kupua vasten ja kuuntelen pitkät ajat.
Tarinat kupluilevat ja lorisevat siellä.
Sien vaari avaa suunsa ja alkaa tulla si-
tä asiaa. Parempaa kuin ne neuvomiset jotka
annetaan sormen heristyksen kanssa. Tarina-
asia on aina semmoinen, eä kaikki tekevät
hirveästi väärin ja joutuvat kielekkeelle tai
noidan uuniin ja työntävät nenänsä just vää-
riin paikkoihin ja tyhmyydestä sakotetaan ja
tulee hirveät kohtalot. Onneksi minä en tyk-
kää juustosta! Jos minulla olisi juustonpala
suussa ja keu kysyisi mitä kuuluu, minä voi-
sin ihan hyvin vastata, eä eipä kummempia,
ja jos juusto putoaisi hampaista, niin naurai-
sin vaan ja sanoisin ketulle: syö koko emmen-
taali ja kolot kans!
Vaari sanoi eilen eä ne ovat opeavai-
sia tarinoita, joidenka tarkoitus on estää
nuorisoa tekemästä tyhmyyksiä. Minä is-
tuin hänen polvellaan ja kuuntelin pitkään
hänen mahaansa, että oliko vielä tulos-
sa niitä tylsiä. Minusta kuulosti eä ne oli-
sivat loppuneet. Sillä minä sien uskalsin
kysyä, eä onko vaari kuullut pienenä nii-
tä tarinoita ja sien ollut tyhmehtimää.
Kyllä vaari oli aikasen pitkään hiljaa.
Mummo sanoi keiiöstä, missä oli rapar-
peria renssaamassa, eä vastaa nyt lapselle,
Lennu, vastaa nyt. Eä oletkos viisastunut
noista juuloista.
Vaarin nimi on Lennart elikkä Lennu. Sen
isoveljet olivat Eemil ja Maurits. Melkein kuin
Maks ja Moorits. Mua ne ovat kuolleet, ehkä
jauheuina jyviks. Niin minä ainakin luulen,
minun on pitänyt itse se keksiä, koska vaari ei
kerro mitään vaikka näytän kuvia alpumista
ja kysyn: ”Nuoko ne on ne Maks ja Moorits.”
Tahallani kysyn, ja vaari aina korjaa: ”Ei kun
Eemil ja Maurits.”
Hienot nimet, niin minä olen mummollekin
sanonut, mummon nimi on Valma, se ei ole
hieno nimi. Mummo aina sanoo eä siinä se
Eerikssonin veljesten hienous onkin, komeat
nimet saivat kotoaan eikä juur’ muuta ja ei-
kun maailmaan maailman tavoille oppimaan!
Tieshän sen kuinka siinä käy!
Miten sit, minä kysyn, mua mummo ei
vastaa, suipistaa suun vaan. Mua onhan tari-
na-aarre, minä sanon mummolle, ja hän vaan
puhahtaa ja sanoo eä niistä ei paljon mahan-
täyeeksi ole. Mummo on väärässä, mua en
rupea väielemään. Mummo on käytännön
ihminen, sanoo vaari.
Meillä on vaarin kanssa mahatarinat, ja sit-
ten vielä oma kirjasto. Vaarilla on isojen ih-
misten kirjoja, joita hän on ostanut kokonai-
sen kaapillisen kerralla. Minä en saa sormel-
la tärisyää kirjakaapin lasiovea. Siksi minä
hypin laialla kaapin vieressä, ja silloin lasio-
vi jyrisee myös. Aina on jokin kiertotie, sanoo
vaari usein tarinan lopuksi, harvoin ihminen
lopuksi iäkseen umpikujaan jää.
Politiikka on semmoista ainea jolla kiil-
lotetaan huonekaluja. Aika väkevän hajuista.
Sitä hangataan rievuilla puisiin kohtiin ja sit-
ten jynssätään. Kun sanoin tämän mummol-
le niin hän huokasi vain ja sanoi: ”Sinusta se
joku ukko vielä kielevän riesan saa.”
En ota ukkoa. Meinaan olla niin kuin Tuh-
ka-Jussi vaarin tarinassa. Se kaikkein pienin,
jolle ei riitä hevosta ratsuksi eikä tikaria tup-
peen. Joka mennä relleää muiden perässä
aina vaan, vaikka pois sysitään ja aina kielle-
»
Sirpa Kähkönen
»
Kirjaviestin novelli
