Page 11 - Alueviesti_31

Keskiviikko elokuun 2. 2006

11

Huittisissa vieraillut In-

kerin piispa Aarre Kuu-

kauppi tarjoaa Huittisten

seurakunnalle ystävyysseu-

rakuntaa laajasta hiippa-

kunnastaan. Tällainen seu-

rakunta voisi löytyä Kras-

nojarskista, Uralin rovas-

tikunnasta Siperiasta, jon-

ne Moskovastakin on mat-

kaa vielä lähes 6 000 kilo-

metriä.

-Haluaisimme Huittisten

seurakunnan virallisesti ys-

tävyysseurakunnaksemme,

Inkerin kirkon piispa Aarre

Kuukauppi sanoo.

Sopiva seurakunta voisi

hänen mukaansa löytyä myös

suomensukuisten kansojen

asuttamilta alueilta Udmur-

tiasta tai Marista.

Huittisten

kirkkoherra

Simo Laitila suhtautuu piis-

pa Kuukaupin ehdotukseen

myönteisesti.

-Asiasta

keskustellaan

seuraavaksi kirkkoneuvos-

Huittisiin tarjotaan ystävyysseurakuntaa Siperiasta

tossa, sanoo Laitila ja jatkaa,

että Huittisten seurakunnal-

la on hyviä kokemuksia vi-

rolaisen Keilan seurakunnan

kanssa tehdystä yhteistyös-

tä jo 20 vuoden ajalta.

-Voisimme katsoa nyt Si-

perian suuntaan, Laitila sa-

noo.

Inkerin kirkolla on tällä

hetkellä Suomessa noin sata

ystävyysseurakuntaa.

Huittisiin piispa Aarre

Kuukaupin olivat kutsuneet

seurakunta ja Länsi-Suomen

Rukoilevaisten Yhdistys,

jonka paikallisena vaikutta-

jana Juhani Forma on ollut

esittämässä kutsua piispalle.

Taiteilijasta

piispaksi

Vaikka piispa Kuukauppi

osallistui jumalanpalveluk-

seen Huittisten kirkossa en-

simmäistä kertaa viime sun-

nuntaina, alueemme on hä-

nelle tuttua jo entuudestaan,

sillä hän opiskeli pappisuran-

sa alkuvaiheessa Karkun

evankelisella opistolla vuo-

sina 1993-94.

Neuvostoliiton kaaduttua

ja olojen vapauduttua evan-

kelisluterilaisen kirkon eli

käytännössä Inkerin kirkon

toimintaa on menestykselli-

sesti elvytetty Venäjällä.

Inkerin kirkko muuttui Vi-

ron kirkon rovastikunnasta

itsenäiseksi kirkoksi 1992.

Sen ensimmäiseksi piispak-

si kutsuttiin Leino Hassinen

Suomesta.

Aarre Kuukauppi seuraa

tehtävässä Hassista ja on ol-

lut piispana kymmenen vuot-

ta. Taustaltaan ja koulutuk-

seltaan hän on - ihan totta -

taiteilija ja muotoilija.

-Kymmenen ihmistä kut-

suttiin koulutukseen vuonna

1989. Toiveena oli perustaa

kymmenen

seurakuntaa,

mutta niitä syntyikin pian 70.

Nyt Inkerin kirkolla on 75

seurakuntaa. Jäseniä niissä

on yhteensä noin 15 000.

-Kaukaisin seurakunta on

lähellä Mongolian rajaa Ulan

Udessa. Kun seurakuntia on

Viron rajalta Mongolian ra-

joille saakka ja toisaalta aina

Murmanskista etelään Vol-

ganmutkaan asti, joskus on

mielessä ollut, pitäisikö hiip-

pakuntaa jakaa, piispa poh-

tii ja kertoo, että lapsista

nuorin, 12-vuotias tytär, kai-

paa vielä isää kotiin.

Kirkkoa kunnioitetaan

Venäjällä

-Venäjällä on kiinnostava

toimia. Ihmiset suhtautuvat

kunnioituksella kirkkoon,

seurakunnissa on nuorta vä-

keä, koulutusta järjestetään

ja kirkolla on kansainvälisiä

yhteyksiä, Kuukauppi ker-

too.

Inkerin kirkon piirissä toi-

minnan elvyttäminen ei ole

Kirkkoherra Simo Laitila Huittisten seurakunnasta ja Juhani Forma Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdis-

tyksestä kutsuivat piispa Aarre Kuukaupin Huittisiin.

Piispa Kuukauppi tarjoaa ystävyysseurakuntaa Siperiasta. Kirkkoherra Simo Laitila suhtautuu ehdotuk-

seen myönteisesti.

Piispa Aarre Kuukauppi on ollut Inkerin piispana kymme-

nen vuotta.

pelkästään ollut laadultaan

henkistä ja hengellistä, vaan

myös aineellinen puoli on ol-

lut koko ajan läsnä.

Kirkkojen jälleenraken-

nusohjelma onkin ollut mit-

tava. Kahdesta kolmeen uut-

ta tai vanhaa kirkkoa vihi-

tään vuosittain käyttöön. Esi-

merkiksi Petroskoihin on

valmistumassa uusi kirkko,

jossa on 300 paikkaa ja 900

neliötä.

Inkerin kirkko saa eniten

lahjoituksia Suomesta, mut-

ta varoja tulee myös muual-

ta. Yksi lahjoitus on tullut

jopa Namibiasta saakka.

Amerikkalaiset yksityishen-

kilöt ovat niin ikään lahjoit-

taneet varoja kirkon käyt-

töön.

Yhdellä tällaisella muuta-

man kymmenen tuhannen

dollarin lahjoituksella voitiin

ostaa huoneisto seurakunnan

kokoontumistilaksi.

Hannu Virtanen

Lasten leikit, nuorten

tanssit ja aikuisten seu-

rat Kiikan Illossa 1900-

luvulla ovat tämänkertai-

sen kylätapahtuman tee-

mana. Illolaisilta on pa-

Illon kylätapahtuma muistelee

viime vuosisadan leikkejä

rin viime vuoden ajan ke-

rätty tietoa ja pikkutarinoi-

ta sekä valokuvia leikeistä,

tansseista ja seuroista. Tilai-

suus järjestetään 19. 8. klo

13 Kiikan-Illon VPK: talolla.

Lasten pihaleikit on nos-

tettu tänä kesänä Suomen ur-

heiluliiton erääksi teemaksi,

jonka myötä lapsia kannus-

tetaan leikkimään pihoilla pe-

rinteisiä ja uusia pihaleikke-

jä ja kohottamaan näin leik-

kien lasten heikkenevää kun-

topohjaa.

Parisen vuotta sitten Kii-

kan-Illossa käynnisteltiin

uuden kylätapahtuman aihei-

ta ja toimikunta päätyi ke-

räämään tietoa lasten leikeis-

tä, nuorten tansseista ja ai-

kuisten seuroista.Allekirjoit-

taneen osalle tulivat lasten

leikit. 1900-luvun lasten leik-

kejä kerätessä ei voinut kuin

tulla tulokseen, ettämissä ta-

hansa suurempi joukko lap-

sia kerääntyi kasaan, suurin

piitein samanlaisia leikkejä

leikittiin viime vuosisadan

alussa kuin lopussakin. Ter-

Kuvassa on Suuniityn Väinö ja Kapsa sekä eräs silloin vasta pieni hevostytön alku - nyttemmin jo isompi ja edelleen

kipinän säilyttänyt, Pilvi Peltomaa.

vapataa, nelimaalia, karttua ja

mäenlaskua löytyi tarinoiden

joukosta useampaan kertaan sa-

moin kuin naruhyppelyä, keinu-

mista ja 10 tikkua laudallakin.

Eroavaisuuksiakin toki löytyi.

Materiaalisesti leikit olivat ny-

kyaikaan nähden vaatimattomia.

Lelut tehtiin viime vuosisadan

alussa itse ja saattoipa joku saa-

da vaarin tekemän veistetynkin

lelun. Mainittiinpa rusinalaati-

kon olleen vuosien kaunein ta-

vara, jota vaalittiin rakkaudella.

Toisaalta monen tämän päivän

pienen tytön unelma päästä kat-

somaan vastasyntyneitä eläimiä

navettaan oli mukavaa, mutta

sangen arkipäiväistä leikkiä. Ko-

vin nuorina vasikoiden ja por-

saiden hoitaminen itse asiassa

oli lasten vastuulla ja silloinhan

se ei enää ole varsinaisesti leik-

kiäÉ Silloin ei kuitenkaan tar-

vinnut matkustaa pieneläinpi-

haan asti katsomaan pikku por-

saita.

Hevosen selkään pääsi myös,

mutta on muistettava, että mitä

kauemmas 1900-luvun alkuun

mennään, sitä arvokkaampi ja

täystyöllistetympi hevonen ta-

lossa oli. Maastolenkeille ei sen

heinäannoksia oltu mitoitettu

vaan töihin, joista se sai ansait-

semansa levon sunnuntaisin ja

iltaisin. Hevonen ei siis ollut las-

ten lelu, mutta joskus sen pol-

len selkään pääsi laitumelle vien-

ti matkalla. Saatettiinpa hevo-

sella joskus talvisin ajaa kilpaa-

kin, mutta se ei ollut lasten hu-

via vaan enemmänkin isäntien.

Hurjimmat lasten tarinat liit-

tyvät epäilemättä mäenlaskuun.

Autoja kun ei 50-luvun alunKii-

kan-Illon raitilla paljon ollut, niin

maantiet olivat hyviä uria las-

kea. Mäkeä laskettiin vesikel-

kalla ja kuka milläkin jalakset

omaavalla vehkeellä, joka ko-

toa jaksettiin raahata. Kelkka

täyteen nuoria ja sitten mentiin.

Ohjata isoa ja täyteen ahdettua

vesikelkkaa ei juuri voinut,mutta

kuten sanottua liikenne oli yleen-

sä vähäistä! Tiellä laskemisen

lisäksi mäkihyppy oli suosittua

paikoilla, joissa puita oli vähem-

män. Tarinoita lukiessani mie-

tin, että kunnon osumaan ei tar-

vita kai kuin yksi puu, varsin-

kin kun laskut tehtiin kallioiden

rinteiltä, eikä mistään pikku

mäistä. Pahoja loukkaantumisia

saati kuolemantapauksia ei ku-

kaan ainakaan tarinoihin kirjan-

nut. Katkenneet sukset oli-

vat valtava tappio, sillä uu-

sia ei hankittukaan aivan kä-

denkäänteessä.

Page 11 - Alueviesti_31_2006