Keskiviikko elokuun 9. 2006
17
Ihmiset jotka ovat kymme-
nen kertaa olleet Lapissa tai
Kanarian saarilla, kyselevät
minulta, että miksi minä taas
sinneArkangeliin lähden. Ky-
symyshän on sinänsä hyvä
mutta turha, sillä Arkangelin
kaupunki ja sen ympäristö jak-
savat aina yllättää ja antaa
uutta ihmettelemisen aihet-
ta. Ja kuten viini vanhetes-
saan, niin Arkangelikin antaa
aina uusia sävyjä ja makuja
jo sinänsä kiehtovaan ja usein
mystiseenkinVenäjänmatkai-
luun.
Tämänvuotisen Arkangelin
matkani tavoitteeksi olin asetta-
nut, maratonin läpijuoksemisen
lisäksi, päästä tutustumaan 70
kmArkangelista lounaaseen si-
jaitsevaan Severodvinskin kau-
punkiin. Tämä yksi maailman
varjelluimmista kaupungeista oli
avautunut venäläisillekin luvan-
varaisesti vasta 1991 ja vapaa
kulku ilman lupadokumentteja
on ollut heille mahdollista vuo-
desta 1998. Ulkomaalaisen vie-
railu tässä 230 000:n asukkaan
kaupungissa, joka kuulemma il-
mestyi venäläisiin karttoihinkin
vasta –80 luvulla, on edelleen-
kin luvanvaraista, mutta koke-
muksesta voin sanoa, että tätä
sääntöä ei näköjään enää pidet-
ty tarpeellisena valvoa. Kaupun-
gin eristäytyneisyydestä kertoo
jotain sekin, että sinne raken-
nettiin ensimmäinen maantie
vasta vuonna 1968.
Suljettu kaupunki
Mikä sitten tekee tästä Vie-
nanmeren rantakaupungista niin
salamyhkäisen? Vastaus on yk-
sinkertainen - ydinsukellusvene-
tehdas. Eikä mikä tahansa te-
lakka, vaan maailman suurin
sotalaivatelakka, joka on samalla
28 000:n ihmisen työpaikka.
Kyseessä on siis Venäjän suurin
laivatelakka ja ainoa, jossa ra-
kennetaan ydinsukellusveneitä.
Tehdaskompleksi muodostuu
itse asiassa neljästä eri tehtaas-
ta, joissa on enenevässä määrin
myös siviilipuolen tuotantoa.
Eniten kasvava sektori on kui-
tenkin ydinsukellusveneiden
purkaminen, jossa riittääkin töitä
vuosikymmeniksi eteenpäin.
Epävirallisten tietojen mukaan
pelkästään Venäjän satamissa
makaa yli 90 alusta odottamas-
sa vuoroaan ja yhden veneen
purkamiseen kuluu aikaa vuo-
den verran. Muutenkin tehtaas-
ta saatavat tiedot ovat ymmär-
rettävistä syistä erittäin epävi-
rallisia, kutenmoneenmuuhun-
kin tietoon Venäjällä saa usein
suhtautua varauksella. Yksi ar-
veluttavimmista oli tieto Seve-
rodvinskissa sijaitsevan valtavan
kasvihuoneen työntekijämääräs-
tä. Kaupunkia lähestyttäessä kas-
vihuoneen rakennuksia riitti ki-
lometritolkulla, joten saamani
tieto 40.000:sta työntekijästä voi
uskomattomuudessaan kyllä pi-
tää paikkansa. Kasvihuone tuot-
taa kuulemma tomaattia, kurk-
kua ja paprikaa yli miljoona ki-
loa vuodessa.
Kaupungissa on myös kuu-
luisien Navagga Bay- farkku-
jen tehdas, joka myöskään ei
ihan pikkuverstas liene. Muita
Siksi taas lähdin Arkangeliin
työpaikkoja ei sitten palvelualan
ja koulutuksen lisäksi juurikaan
ole mutta merenkäynnin, sekä
ohjuksiin ja aseisiin liittyvän
koulutuksen taso on erittäin kor-
keaa luokkaa. Sivistystaso Se-
verodvinskissä onkin huomat-
tavasti maan yleistä tasoa kor-
keampi.
Päällisin puolinSeverodvinsk
on todella tyypillinen ”neukku-
kaupunki”, eli edustaa Stalinin
barokkia kerrostaloineen ja le-
veine puistomaisine katuineen.
Aikataulumme ei sallinut kau-
pungin perusteellisempaa tutus-
tumista, vaan melko kattavan
kiertoajelun ja viihtyisässä kah-
vilassa pidetyn rupatteluhetken
jälkeen suunnistimme keskus-
tan ulkopuolella olevalle Jagryn
saarelle. Saarelle menevältä sil-
lalta näimme sitten kahdenkin
ydinsukellusveneen komentosil-
lan uinuvan satama-altaassa.
FSB:n eli Venäjän turvallisuus-
palvelun pelossa en kuitenkaan
kerro otimmeko kuvia kyseisestä
kohteesta, sillä mieleni ei tee
kokeilla venäläisen vankeinhoi-
tolaitoksen tasoa, varsinkaan kun
en tiedä kuinka monivuotiseksi
visiitti mahdollisesti muodostui-
si.
Samaisella Jagryn saarella on
hienot hiekkarannat, joitamyös-
kin käytetään vilkkaasti virkis-
täytymiseen, toisin kuin huono-
vetisen Vienanjoen hiekkaran-
nat Arkangelissa. Nythän ky-
seessä on meri, joten sen suo-
lainen vesi on hyvinkin uinti-
kelpoista. Hiekkarannan tuntu-
massa on suuri maailmansodan
monumentti, sekä meikäläistä
enemmän kiinnostanut sukellus-
vene Kurskinmuistopaasi. Mel-
ko vaatimaton Kurskin kuvalla
varustettu muistomerkki kertoo
karua kieltään meren vaaroista.
Tämä todennäköisesti ohjuksen
räjähtämisestä johtunut onnet-
tomuus vuonna 2000 vei aluk-
sen mukana merten syvyyksiin
118 miestä.
Olen käynytArkangelissa en-
sin lentäen, sitten omalla autol-
la ja seuraavat neljä vierailuani
ovat tapahtuneet junallamatkus-
taen. Kanssamatkustajienimäärä
on vaihdellut vuosittain ja tä-
mänvuotiseen reissuuni sain
houkuteltuamukaaniHirvinevan
Antin Huittisista. Matkan var-
relta mukaan tulivat kerran jo
Arkangelissa käyneet Piispasen
Päivi Tampereelta ja juuri Lap-
piin Kolariin muuttanut Tyryn
Anja-Leena. Heidän tavoitteen-
sa oli tällä kertaa hieman poik-
keava, eli he tekivät Arkangelin
maratonin juoksemisen jälkeen
matkaa junalla Vienan Kemiin,
josta kävivät vierailullaSolovets-
kin luostarisaarella.
Kotimatka suuntautui edel-
leen junallaMuurmanskiin, josta
olikin aika ottaa bussikyyti Iva-
loon, eli heidän reissunsa venyi
viikkoa pidemmäksi kuinAntin
ja minun.
Menimme ensin autolla Vai-
nikkalaan, josta lappeenrantalai-
nen ystäväni SuonionTapio kyy-
ditsi meidät Pietariin. Tapio on
vakituinenVenäjän kävijä ja hä-
nen avullaan saimme Pietarista
ostettuna edestakaiset junaliput
edulliseen 89:n euron hintaan.
Unski lahjoitti viime vuonna maratoniin kiertopalkinnon luovutettavaksi parhaalle arkan-
gelilaiselle. Sen pokkasi jo toisen kerran Igor Kiselev
Ambulanssin varustus on vaatimaton. Paarien lisäksi autossa on sininen muovilaatikko
instrumentteja varten.
Hääparit laskevat perinteisesti kukkaset tuntemattoman sotilaan haudalle, jolla palaa
ikuinen tuli.
Antti, Unski ja Dimitri Kurskin uhrien muistomerkillä.
Pietarista
junalla 26 tuntia
Junamatka Pietarista Arkan-
geliin on sinänsä jo elämys.
Matka kestää 26 tuntia ja sen
aikana tehdään 43 pysähdystä.
Viimeistään yöllä pikkukylän
asemalaiturilla, kultahampaita
suussa vilisevältä maatuskalta
pirugoita ostaessa unohtaa kai-
ken epäolennaisen ja irtaantuu
maallisista kiireistä ja murheis-
ta.
Venäläiset yöjunat ovat yllät-
tävänkin siistejä ja jokaisessa
vaunussa on erikseen vaunu-
emäntä, joka huolehtii matkus-
tajienviihtyvyydestä. Ensimmäi-
sen kerran oli junan vessassa
jopa paperisia käsipyyhkeitä,
joten kehitys menee hitaasti
mutta varmasti eteenpäin. Tur-
vallisuudesta myös ei ole tar-
vinnut huolta kantaa, sillä ker-
taakaan en ole kuullut varkauk-
sista junamatkan aikana. Toisin
on Pietarissa, jossa varsinkin
metrossa saa olla alati valppaa-
na ja aina sekään ei riitä, sillä
kerran eräältä kaverilta hävisi
rahapussi, ja kaksi muuta tas-
kuvarkauden yritystä on tullut
eteen.
Junan ravintolavaunu on
myös melko siisti ja sieltä saa
erittäin hyvää ruokaa, joka teh-
dään paikan päällä eikä ole mi-
tään pakasteesta sulateltua mös-
söä. Turvallisuudesta huolehtii
lisäksi muutama junapoliisi, jot-
ka kohteliaan päättäväisesti pois-
tivat nopeasti pöydästämme sii-
hen luvatta ängenneen humalai-
sen naisen.
Säätä laidasta laitaan
Sanonta ”kesä oli lyhyt mut-
ta vähäluminen”, on arkangeli-
laista alkuperää. Reilu viikko
ennen matkaamme sain viestin,
että lämpötila on +1 ja on syytä
varata talvivaatteita mukaan.
Perillä meitä kuitenkin odotti
armoton helle, reippaasti yli +30
astetta. Hartaasti toivoimme, että
tilanne muuttuisi maratonin läh-
töpäivään mennessä, mutta
pyyntöihimme ei vastattu ja helle
vain yltyi, sisältäen samalla täy-
sin uuvuttavan korkean ilman-
kosteuden. Kaikki aikatavoitteet
oli syytä heittää romukoppaan
ja ottaa tavoitteeksi vain selviy-
tyä hengissä ja maaliin raskaas-
ta urakasta. Kaiken kaikkiaan
täydellä maratonilla oli kuusi
suomalaista juoksijaa, parin tyy-
tyessä vain kympin matkaan.
Omaan neljän tunnin aikaani oli
pakko näissä olosuhteissa olla
tyytyväinen, kolhuja tuli vain
henkisellä puolella kun jalat tun-
tuivat lyijymöykyiltä ja mieli
olisi tehnyt jopa keskeyttää.
Pienen piristysruiskeen onnis-
tuin saamaan aikaiseksi juoksun
loppuosuudella erään turistiryh-
män kustannuksella. Juuri kun
kuvaaja oli räpsäyttämässä ryh-
mästä kuvaa poikki kadun, syök-
syin väliin ja karjaisin kuulu-
vasti Finlandia.
Räväkät naurunpyrähdykset
siivittivät matkaani satojenmet-
rien päähän, antaen pienen hen-
kisen paukun jo tyhjältä tuntu-
vaan akkuun.
Jatkuu sivulla 25
Yksi monista assan vessois-
ta 26 tuntia kestäneen juna-
matkan varrella.
Sergei ja Unski Peltoniemi maratonin jälkeen. Oikealla
maratonin järjestävän klubin puheenjohtaja Sergei.
Maailman suurin puusta ra-
kennettu omakotitalo koho-
aa 38 metrin korkeuteen.
Tori on yhä kova sana. Antti koettelemassa nahkaista sisä-
turkkia.
Unski saapuu maaliin paahtavassa helteessä. Arkangelin jälkeen hän on juossut jo mara-
tonin Virossa.
Arkangeliin nousee vauhdilla uusia liiketaloja.
Maalaiskylä radan varresta. Rakennukset kurjassa kunnossa, kasvimaat viimeisen päälle
hoidettuja.