Page 22 - Alueviesti_46

22

Keskiviikko marraskuun 11. 2009

• Hannu Virtanen

S

atakunnan riistanhoitopiiri ker-

toi viime viikolla, että uudeksi

riistapäälliköksi on valittu met-

sänhoitaja Antti Impola. Hän siirtyy

tehtävään Biowatti Oy:n Länsi-Suo-

men aluepäällikön toimesta. Nykyinen

riistapäällikkö Mauri Krusberg jää eläk-

keelle helmikuun alussa.

Satakunnan riistanhoitopiirin toimi-

alueeseen kuuluu 20 riistanhoitoyhdis-

tystä Satakunnan ja Pirkanmaan maa-

kunnissa. Piirin metsästäjämäärä on

noin 15 200. Riistapäällikön tehtäviin

kuuluvat muun muassa piirin toimin-

nan johtaminen, lupa-asioiden valmis-

telu ja lupapäätösten teko viranomaise-

na sekä tietenkin kestävään riistatalou-

teen kuuluvat monet toimet.

Pitkät ovat perinteet satakuntalaisil-

lakin jahtimaiden virkamiehillä, joten

sallikaa seuraavaksi johdattaa 1600-lu-

vun maisemiin. Mainiona apuna ja läh-

teenä on historioitsija Mauno Jokipiin

kirjoitus ”Metsästyksestä Satakunnassa

1500- ja 1600-luvuilla”, joka on julkaistu

Satakunta-kirjassa 1967.

Petoeläimet olivat noina aikoina vaa-

raksi erityisesti metsälaitumilla liikku-

valla karjalle. Pahimpana petona pidet-

tiin karhua, mutta myös sudet vaativat

veronsa. Esimerkiksi Suodenniemellä

karhu söi tamman 1628. Tyrväässä jäi

samana vuonna lehmä karhun kynsiin.

Kolme vuotta aiemmin Köyliön Kepo-

lassa oli menetetty hevonen karhulle.

Kruunu ei jättänyt petojen hävittämis-

tä vain yksittäisten kylien tai metsäs-

täjien harteille. Jo maanlaissa oli vel-

voitettu jokainen karjanomistaja osal-

listumaan sudenajoon viiden kyynä-

rän korkuisine ja neljän sylen pituisine

ajoverkkoineen. Vuosien 1647 ja 1664

metsästyssäännöissä määrättiin sa-

malla menetelmällä pidettäväksi kar-

hunajoja ja rakennettavaksi erityisiä

sudentarhoja. Esivalta alkoi kohen-

taa myös jahtiasioiden hallintoa. Val-

takuntaan perustettiin 1613 ylijahti-

mestarin virka. Hän sai apulaisikseen

jahtimestareita eri puolille maata.

Jokipiin mukaan ylijahtimestarin virka

oli välillä täyttämättä, jolloin lääneis-

Jahtimaiden

virkamiehiä

sä olleet alijahtimestarit hoitivat asioi-

ta. Heitäkään ei tosin aina ollut virois-

saan. Sittenkin parhaiten näyttää toimi-

neen pitäjänporras, jossa toimi 1620-lu-

vulta lähtien yksi tai useampi jahtivouti.

Jahtivoutien tehtävänä oli ajojen järjes-

täminen kolmasti vuodessa ja muul-

loinkin, kun petoja huomattiin olevan

liikkeellä.

Ylä-Satakunnassa nimitettiin jahtivouti

kuhunkin hallintopitäjän neljännes- tai

kolmanneskuntaan. Karkussa valittiin

1628 jahtivoudeiksi Juhana Hannunpoi-

ka Karkun Rainiosta, Lasse Matinpoika

Suoniemen Sarkolasta, Reko Matinpoi-

ka Mouhijärven Tervamäestä ja Yrjänä

Heikinpoika Karkun Nohkuasta.

Tyrvää tyytyi Ruoveden tapaan kah-

teen jahtivoutiin. Tyrvään jahtivoudeik-

si tulivat Arvi Sipinpoika Houhalasta ja

Tuomas Laurinpoika Vinkkilästä. Ala-

Satakunnassa jahtivoudit oli määrätty

jo muutamaa vuotta aiemmin. Kokemä-

ellä valittiin 1625 jahtivoudeiksi Jaakko

Heikinpoika Hintikkalasta ja Matti Vii-

kari Kaurulasta.

Uusi järjestelmä teki kuitenkin tulo-

aan. Koko kihlakunnalle tuli jahtivou-

ti, jolla taas olivat alaisinaan pitäjien

jahtivoudit. Jokipii kertoo, kuinka Yr-

jänä Jaakonpoika Vesilahden Skippar-

lasta ratsasti syksyllä 1629 Ylä-Sata-

kunnan kihlakunnan jahtivoutina Tyr-

väässä kylästä kylään kutsumassa kan-

saa pedonajoon.

Tässä samassa tehtävässä liikkui kolme

vuotta myöhemmin Erkki Matinpoika

Jauhoparta Kiikasta. Hän hoiti silloin

virkatoimiaan Karkussa. Myöhemmin

Erkki Jauhoparran alaiseksi yhdistet-

tiin molemmat kihlakunnat, joten hän

toimi 1640-luvulla koko mittavan Sata-

kunnan jahtivoutina. Koska Satakunta

juuri tällä vuosikymmenellä oli jo ero-

tettu omaksi Porin läänikseen, Jokipiin

mukaan Jauhopartaa voi hyvällä syyl-

lä pitää koko Porin läänin alijahtimes-

tarina.

Vuonna 1646 nimitettiin Huittisten hal-

lintopitäjän jahtivoudeiksi vanhaan ta-

paan neljä miestä: Matti Keikyän Aa-

rikkalasta, Matti Huittisten Sammus-

ta, Jaakko Huittisten Löysälästä ja Mik-

ko Vampulan Matkusjoelta.

Mutinoitta ei liene koskaan selvitty.

Vuoden 1678 valtiopäivillä Ylä-Sata-

kunnan rahvas valitti jahtivoutien ai-

heuttavan heille eri tavoin ikävyyksiä.

Kansaa loukkasi muun muassa se, et-

tä jahtivoudit saivat itse pitää saalis-

nahat, jotka muu väki olisi halunnut

antaa lähimmälle pitäjänkirkolle. Ku-

ninkaan vastauksen mukaan vanhoja

sääntöjä ei voitu muuttaa, mutta maa-

herra suojelisi rahvasta väärinkäytök-

siltä.

Jahtivoudin tärkein velvollisuus oli pe-

don ajojen eli kallien (ruotsiksi skall-

gång) johtaminen aina kun petoja il-

maantui. Kun pitäjän tai neljänneskun-

nan monipäinen ajoväki saatiin koolle,

talojen verkot sidottiin yhteen ja jän-

nitettiin puiden väliin puoliympyrään

tai kiilan muotoon. Muutamia keihäs-

miehiä jätettiin vartioimaan verkkojen

taakse muun väen levittäytyessä usei-

den kilometrien päässä ketjuun ja ko-

vaa ääntä pitäen edetessä verkkoja koh-

ti. Säikähtänyt peto pakeni ja törmä-

si verkkoon, jossa se keihäin pistettiin

kuoliaaksi.

Kansa ei aina ollut kovin innostunut

osallistumaan ajometsästykseen. Joki-

piin mukaan se oli meillä epäkansan-

omainen tapa, joka oli tuotu Ruotsista

hallinnollista tietä. Asioita puitiin ai-

na oikeudessa saakka. Aika ajoin kärä-

jillä vaadittiin talollisia laittamaan ajo-

verkkonsa kuntoon. Heitä myös sako-

tettiin verkkojen laiminlyömisestä tai

niiden kotiin jättämisestä. Sakkoa tu-

li myös, kun oli jäänyt ajosta kokonaan

pois. Niskoittelu saattoi joskus ol-

la yleistäkin. Esimerkiksi Ulvilassa 24

talonpoikaa laiminlöi tulonsa pedon-

ajoon 1653.

Jahtivoutien piti huolehtia myös siitä,

että joka pitäjään pystytettiin sudentar-

hoja eli sudenhuoneita. Kokemäellä ra-

kennettiin 1633 käskynhaltijan kirjal-

lisen määräyksen johdosta sudentarha

”Ylistaron pellon taakse”. Samana vuon-

na Huittisissa valittiin sudentarhoja ra-

kentamaan Punkalaitumen neljännek-

sessä Tuomas Heikinpoika Riesolasta,

Sammun neljänneksessä Niilo Erkin-

poika Huittisten kylästä, Keikyän nel-

jänneksessä Sipi Pentinpoika Saappa-

lasta ja Vampulan neljänneksessä Jaak-

ko Heikinpoika Salmenojalta. Heille

annettiin vapaus pystyttää tarhat par-

haaksi katsomaansa paikkaan.

Jahtivoudeille tuli metsästyslainsää-

dännön kehittyessä lisää tehtäviä vielä

1600-luvun lopulla. Käyttöön otettiin

eläinten rauhoitusaikoja, joiden nou-

dattamista tuli valvoa. Jahtivoutien

tarkastajan, jahtiviskaali Carl Höijerin

1683 toimeenpanema tarkastus Huit-

tisissa, Kokemäellä, Loimaalla ja Ulvi-

lassa kuitenkin osoitti, että niin rah-

vaan kuin jahtivoutienkin suhtautu-

misessa rauhoitusaikoihin oli toivomi-

sen varaa.

Niin tai näin, Mauno Jokipiin mu-

kaan riistanpyynnin valvontayritys jo

Ruotsin mahtavuudenajalla oli var-

sin uudenaikainen ja huomionarvoi-

nen piirre. Laeista huolimatta asia jäi

silti miltei unohduksiin. Vasta vuoden

1868 metsästyslain jälkeen maassam-

me alettiin toteuttaa varsinaista riis-

tanhoitoa.

Laulujoutsenten joukossa

voi olla pikkujoutsenia

Hannu Virtanen

Loppusyksy talven kynnyk-

sellä on seuduillamme ehdot-

tomasti joutsenten aikaa. Tuo

aika on parhaillaan käsillä.

Muuttavia joutsenia kerään-

tyy niin matalille järville kuin

sänki- tai nurmipelloillekin.

Laulujoutsenien joukossa

on joskus myös harvinaisem-

pia pikkujoutsenia, niin kuin

Kiikoisten Marjajärven pelloil-

la levähtäneessä kahden sadan

linnun parvessa niitä oli toissa

sunnuntaina ainakin kolme yk-

silöä. Pikkujoutsen ei pesi lain-

kaan Suomessa, vaan sen pesi-

mäalueet ovat Jäämeren piiris-

sä pohjoisella tundralla.

Paljaalla silmällä katsottu-

na pikkujoutsenen erottami-

nen laulujoutsenista on han-

kalaa, kiikarilla hieman hel-

pompaa ja kaukoputkella jo

huomattavasti mahdollisem-

paa. Hyvällä tuurilla joutse-

net näyttävät itsensä digiku-

vaajalle oikein hyvin, ja kah-

den lajin erottaminen toi-

sistaan tietokoneen näytöllä

sujuu varmemmin kuin pai-

kan päällä. Mihin siis kiinnit-

tää huomionsa?

Pikkujoutsen on nimen-

sä mukaisesti laulujoutsenta

pienempi lintu, mutta muu-

toin hyvin samanoloinen sii-

vekäs. Pikkujoutsen on kool-

taan hanhimainen. Sen kaula

on selvästi lyhyempi kuin lau-

lujoutsenen.

Kaukoputkella voi tarkas-

tella tarkastella nokkaa. Lau-

lujoutsenen nokassa keltai-

nen alue työntyy kiilana koh-

ti mustaa kärkeä. Pikkujoutse-

nen nokassa keltainen alue

sijoittuu selkeämmin nokan

tyveen eikä työnny kohti kär-

keä.

Etenkin lentävästä jout-

senparvesta voi joskus erot-

taa pikkujoutsen äänen, joka

on haukkuvampi ja nenäsoin-

tisempi kuin laulujoutsenen

trumpettiääni.

Pikkujoutsen pystyy pe-

simään pohjoisempana kuin

laulujoutsen, sillä sen poika-

set saavuttavat lentokyvyn no-

peammin ja pääsevät ajois-

sa talven tieltä muutolle. Kol-

mesta joutsenlajistamme kyh-

myjoutsen tarvitsee kaikkein

eniten sulan veden aikaa, jotta

poikaset ehtivät kehittyä len-

tokykyisiksi. Tämä rajoittaa

kyhmyjoutsenen levittäyty-

mistä Etelä-Suomen sisäosiin

ja estää kokonaan sen leviä-

misen rannikkoseuduiltam-

me pohjoiseen.

Takana oikealla on pitkäkaulainen laulujoutsen ja edessä kaksi lyhytkaulaista pikku-

joutsenta. Pikkujoutsenella on nokassaan vähemmän keltaista, joka ei mene kiilamai-

sesti nokan kärkeä kohti niin kuin laulujoutsenella.

Tarkkailtavaa

joutsenparvissa

•

joukossa voi olla pikkujoutsenia

•

harmaat linnut ovat nuoria, edellisenä kesänä kuoriu-

tuneita joutsenia

•

mukana voi olla tutkijoiden rengastamia kaularen-

kaallisia lintuja

Suomen

3 lajia

•

kyhmyjoutsen, me-

renrannikoiden laji

•

laulujoutsen, pesii jo

lähes koko maassa

•

pikkujoutsen, läpi-

muuttaja, pesii tund-

ralla, Jäämeren pii-

rissä

Page 22 - Alueviesti_46_2009