Page 13 - Alueviesti_49_2005

Torstai joulukuun 8. 2005 13
Timo Roos
Päin kuntaliitosta
Suodenniemi ja Vamma-
la ovat yhtymässä. Kohta
varmaan asiasta järjestetään
kuntalaisille avoimia tiedo-
tus- ja keskustelutilaisuuk-
sia antamaan tietoa hank-
keen hyödyistä ja haitois-
ta.
Eduskuntaan mennessä-
ni silloinen edustajatoveri-
ni Pirkko Työläjärvi varoitti
minua olemaan puuttumat-
ta kuntien sisäisiin kiistoi-
hin. Nyt kuitenkin ilmeises-
ti edetään sovussa kuten
edellisessäkin Vammalan
liitoksessa. Pieni pohdinta
siis sallittanee. Työtoverini
viisasta neuvoa muuten
pääsin toteuttamaan mel-
kein heti sen saatuani. Kii-
kasta ottivat yhteyttä, kun
halusivat purkaa tuoreen
Kiikan ja Keikyän aviolii-
ton. Minusta ei pyytäjille
minkään sortin hyötyä ol-
lut. Kysyin nimittäin silloi-
selta sisäministeriltä, aikoo-
ko valtioneuvosto purkaa
edellisen valtioneuvoston
tekemän liitospäätöksen.
Sain kuulla, että ei aio. Se
riitti minulle.
Vammalassa hiljattain
käytyyn nimikeskusteluun
viitaten arvelen, että uuden
kunnan nimiasia sopisi pu-
hua halki jo ennen avioliit-
toa. Ihmisten keskeisessä
liitossa laki antaa aviopuo-
lisoille mahdollisuuden jat-
kaa entisillä sukunimillään.
Kuntapuolella se ei käy.
Vammalassa nyt ainakin
lienee pohdittu, mitenkä ai-
ottu liitos vaikuttaa meneil-
lään tai suunnitteillaan ole-
viin suunnitelmiin. Tällai-
sia voisivat olla vaikkapa
uimahallin rakentaminen,
huonokuntoisten teiden ja
katujen parantaminen, so-
siaalipalveluiden tason ja
edes viimeisten kyläkoulu-
jen säilyttäminen jne.
En kuvittele olevani ai-
noa kauempana asuva, joka
mielenkiinnolla seuraa tä-
täkin asiaa. Käykö tälle sa-
malla tavalla kuin kaksois-
kaupunkihankkeelle, josta
ei ole suuren alkukohinan
jälkeen paljoa kuulunut. Jos
jotakin on tehty, niin varsi-
naista pikavaikutusta sillä-
kään ei ole ollut. Äyripro-
sentti on noussut ja erilais-
ten palveluiden leikkaami-
nen tai ainakin sellaisen
uhka näkyy jatkuvan. Saat-
taa tosin olla, että tuplakau-
punkiasiaan palataan taas
eduskuntavaalien alla kun
julkisuutta halutaan hakea
ja saada.
On arveltu, että aluksi
pieneksi aikaa Vammalan ja
Suodenniemen valtuustot
yhdistyvät. Siitäpä seuraisi
hyvinkin mielenkiintoista
nähtävää ja kuultavaa. Uu-
dessa valtuustossa on esim.
mahdollisuus kuulla Pers-
suomalaista säihkyvää sa-
nanjulistusta jne. Miten
käyttäytyy ainakin hetkek-
si suurimmaksi kasvava
puolue? Millä voimasuh-
teilla kootaan kaupungin-
hallitus ja lautakunnat?
Suodenniemen liittyessä
Vammalaan liittyy se itse-
ään yli 11 kertaa suurem-
paan kuntaan. Sama suun-
nilleen olisi, jos Vammala
liittyisi Turun kaupunkiin.
Sitä en sentään toivo.
Suodenniemen perukoil-
ta matka kirkolle kasvaa.
Yksi reitti sinne kulkee so-
pivasti Mouhijärven kaut-
ta. Olisiko tässä aihetta seu-
raavaan offensiiviin? Asia
kiinnostaa ehkä siksikin,
että taatani oli syntyjään
Suodenniemeltä ja mum-
muni Mouhijärveltä.
Millainen tulee olemaan
uuden kunnan tulevaisuus?
Uskokaamme Aleksis Ki-
ven sanoin, että hyvä tässä
vielä päällimmäisenä keik-
kuu. Ja omin sanoin, että
mitä Vammala tänään sitä
Suodenniemi huomenna tai
sitten toisin päin.
Syksyllä 2003 huomasin
Aamulehdessä ilmoituksen
Pirkanmaan Sotalapsiyh-
distyksen kokouksesta Van-
halla Kirjastotalolla Tampe-
reella. Silloin ajattelin, että
oli jo aikakin ja toisaalta
itsellänikin aikaa palata
noihin sotalapsuusajan
muistoihin, joista sodan
jälkeen niin visusti vaiet-
tiin.
Oli vuosi 1944, sota jat-
kui. Sodasta emme tulisi sel-
viytymään ilman raskaita
tappioita.
Perheemme asui tuolloin
Sydän-Hämeessä, Luopiois-
ten pitäjässä, Kuohijoen ky-
lässä. Kyläyhteisöön kuului
silloin noin kaksisataa asu-
kasta. Olimme kiistatta ky-
län köyhimmät. Talvella ei
ollut kunnon lämpimiä vaat-
teita, rahasta emme tienneet
mitään eikä aina ollut edes
riittävästi ruokaa, oli vain
köyhyyttä ja kurjuutta. Oli
meillä toki kotieläimiä, oli
torakat, luteet ja täit.
Äiti oli kuullut mahdolli-
suudesta lähettää lapsia
Ruotsiin sotaa tai köyhyyttä
pakoon. Hän teki päätöksen,
jonka täytyi olla hänelle hy-
vin raskas. Aino, äitinä, ajat-
teli tuolloinkin meidän, las-
tensa parasta.
Meitä oli silloin kymme-
nen; Erkki 14, Olavi 13, Ka-
levi 12, Seija 10 v, Anja 9,
Timo 7, itse olin 5-vuotias,
Helvi 4, Matti 3 sekä Tuula
vuoden ikäinen. Sakari syn-
tyi vasta syksyllä 1945.
Äiti oli omilla kriteereil-
lään valinnut meistä Ruotsiin
lähetettäviksi Anjan, Timon,
minut sekä Helvin. En muis-
ta, olisiko meillä kotona asi-
asta äänestetty. Tasa-arvo
kuitenkin toteutui; kaksi tyt-
töä, kaksi poikaa, yhteensä
neljä suuta vähemmän.
Vanhempieni, varsinkin
äitini sodan jälkeen tunte-
masta häpeästä olen kuullut
Sotalapsi muistelee
Köyhyyttä ja sotaa pakoon
hyvinvointivaltio Ruotsiin
vasta aikuisiällä sukumme
kokoontumisten yhteydessä.
Tämän päivän äidit, joiden
kanssa olen asiasta keskus-
tellut, eivät lähettäisi lapsi-
aan pois, tuntemattomaan.
Hehän tietävät kaikesta kai-
ken, jopa sodasta, joka päät-
tyi kolmekymmentä vuotta
ennen heidän syntymäänsä.
Heille sanoisin, etttä kat-
sokaa lastenne perään ettei
heistä tulisi itsenne kaltaisia,
lähettäkää heidät vaikka
vuodeksi Ruotsiin omaa lap-
sellisuuttanne pakoon.
Kotoa lähdöstä muistan
että oli marraskuinen yö, oli
pimeää. Isä oli jo vapautettu
rintamapalveluksesta ja hän
saattoi meitä alkumatkan kar-
tanon hevospeleillä Rautajär-
velle ”häkäpönttöiselle” lin-
ja-autolle. Matkaa oli kah-
deksantoista kilometriä. Kos-
ka vielä oli sotatila, isällä oli
kivääri olkapäällä. Matkalla
minua kiinnosti vain isän ol-
kapäällä keikkuva ”pystykor-
va”.
Ylämäissä isä nousi rattail-
ta, käveli hevosen vierellä ja
kiväärin tukki lätkytti hänen
persauksiinsa. Minua nau-
ratti, sillä en tiennyt mihin
oltiin menossa- Äitiä ei nau-
rattanut, hän tiesi.
Rautajärvellä erosimme
isästä. Siihen aikaan ei hy-
västelty, oltiin molemmin
puolin helpottuneita, olimme
köyhiä, eikä meillä ollut ne-
näliinoja.
Äiti tuli mukanamme Hä-
meenlinnaan, en tiedä mik-
si. Olisi ollut helpompaa jät-
tää kaikki kerralla. Hämeen-
linnassa jouduimme luopu-
maan äidistäkin. Nyt olisi
tarvittu lakanan kokoisia ne-
näliinoja.
Äiti lähti itkien kotiin,
miettien yksinään oliko teh-
nyt oikein, tuomitaanko hä-
net joskus teostaan.
Tulisi kulumaan yli vuosi
ennen kuin tapaisin vanhem-
pani uudelleen. Äidin jättä-
essä meidät Hämeenlinnas-
sa, Helvin suru oli sanoin ku-
vaamaton ja käyttäytyminen
aivan hysteeristä.
Me, hänen vanhemmat si-
sarensa, Anja, Timo ja minä,
olimme suorastaan ymmäl-
lämme. Emme tienneet mitä
pitäisi tehdä. Ei ollut enää
äitiä, ei ollut isää, oli ikävä,
teki niin kipeää ettei sitä voi-
nut enää tuntea. Helvi teki
surutyön meidän kaikkien
puolesta.
Helvi otti puolestamme
kärsijän roolin, meidän piti
Arvo Merontausta muutti Vammalaan vuonna 1991. Sitä ennen hän teki pitkän päivän
tuotantopäällikkönä Tampereella automaatioteollisuudessa.
Arvo, edessä vasemmalla, Ruotsinmaalla naapurintyttöjen
kanssa.
Arvo Merontausta viisivuotiaana sotalapsena Ruotsissa Es-
kilstunassa. Nälkä ei enää ollut, pojan painokin nousi muu-
tamalla kilolla.
olla rohkeita, pelastaa itsem-
me sekä pikkusiskomme.
Onnistuimme, en tiedä
millä eväillä, saapumaan
Turkuun, josta jatkoimme
matkaa, olimme kaikki elos-
sa jopa Helvikin.
Matkustajaluettelossa lu-
kee: Hermelia, Halmstad.
Meidät neljä sisarusta sijoi-
tettiin eri perheisiin, eri puo-
lille Ruotsia. Silloin päättyi
viimeinenkin side kotiin,
Kuohijoelle.
En usko ketään kiinnos-
tavan omani tai sisarusteni
sijoituspaikat Ruotsissa.
Olen pyrkinyt esiintuomaan
sitä tunne-elämän myllerrys-
tä jonka useimmat meistä
varmaan kokivat riippumat-
ta sijoituspaikasta tai -kodis-
ta.
Meidät kotiutettiin vuoden
1945 lopussa, samaan ky-
lään, samaan köyhyyteen.
Olen aina lohduttanut
omaa pakkomuuttoani Ruot-
sista sillä, että Suomi oli ko-
kenut sodassa raskaat mies-
tappiot.
Suomessa tarvittiin uutta
tykinruokaa turvataksemme
jälleen Ruotsin turvallisuu-
den uuden idästä mahdolli-
sesti aiheutuvan uhan takia.
Kauniita naisiahan meillä oli
omasta takaa, senhän todisti
Miss Universumiksi valittu
Armi Kuusela Helsingin
olympiavuonna 1952, joten
Helvi jouti jäämäänkin Ruot-
siin.
Olen lukenut kaikki suo-
meksi julkaistut teokset so-
talapsiaiheesta. Kaikissa on
kuvattu lasten kokemuksia
valintatilanteesta.
Oli yhdentekevää oliko si-
saruksia kaksi tai kuusi; kau-
niimmat tytöt valittiin ensin,
seitsemän veljeksen näköiset
takkutukat valittiin viimek-
si. Ellei kelvannut kenelle-
kään, toimitettiin poikakotiin
jossa oli vain suomalaislap-
sia.
Tuosta ajasta on kulunut
kuusikymmentä vuotta. Tä-
män päivän lapsilla ja nuo-
rilla on vain H & M, hampu-
rilaiset, ynnä netti kaikkine
turhuuksineen.
Kasvatustieteilijät ovat
huolissaan siitä, että jälke-
läistemme lapsuus päättyy
liian varhain. Itse olen sitä
mieltä, ettei heistä koskaan
tule sellaisia aikuisia joita me
sotalapset olimme jo viisi-
vuotiaina.
He olettavat, että me kai-
ken kokeneet sotalapset
tuomme heille ruoan suuhun,
siivoamme heidän jälkensä,
emmekä vaivaa heitä type-
rillä sotalapsitarinoilla, joi-
hin heidän kommenttinsa
saattaisi olla: ” Ei vois vä-
hempää kiinnostaa”.
Mutta: Kiitos teille omat
biologiset vanhemmat, kiitos
myös teille ruotsalaiset, jot-
ka piditte meistä suomalais-
lapsista huolta sodan raskai-
na vuosina.
ProAgria Satakunnan
valtuuskunnan syysko-
kous valitsi edelleen
ProAgria Satakunnan
hallituksen puheenjoh-
tajaksi maaseutuasia-
mies Pasi Tuomisen Kiu-
kaisista.
ProAgria Satakunta on
viljelijöiden ja maaseutu-
Pasi Tuominen
yhä ProAgrian
nokkamieheksi
yrittäjien neuvontajärjes-
tö jonka palveluksessa on
eri tuotannonalojen ja yri-
tystoiminnan asiantunti-
joita.
ProAgria Satakunta ry
muutti nimensä tänä syk-
synä.
Entinen nimi oli Sata-
kunnan Maaseutukeskus
ry.